Kenen tarina pääsee museoon?

Johanna Enqvist on Jyväskylän yliopiston uusi museologian apulaisprofessori. Kuva: Petteri Kivimäki

Jyväskylän yliopistoon perustettu museologian apulaisprofessuuri on Suomessa ainutlaatuinen: tohtoriksi museologian alalta voi väitellä vain Jyväskylässä. Jututimme apulaisprofessorin tehtävässä syksyllä 2025 aloittanutta Johanna Enqvistiä museoiden yhteiskunnallisesta merkityksestä, erilaisista muistamisen tavoista sekä siitä, millaista hyötyä museologisesta osaamisesta voisi olla myös yritysyhteisössä.

Onnittelut uudesta pestistä, Johanna! Mistä tulokulmasta lähestyt museologian apulaisprofessorin tehtävää?

Pidän itseäni kriittisen perinnöntutkimuksen tutkijana ja teoreetikkona, mutta myös laaja-alaisena ihmistieteiden generalistina. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, miten kulttuuriperintöä esitetään ja kuvataan eri yhteyksissä ja miten nämä esitykset rakentavat käsityksiämme arvokkaaksi ja säilyttämisen arvoiseksi mielletyistä perinnöistä. Samalla kielen ja käsitteiden kietoutuminen perinnön materiaaliseen ulottuvuuteen kiinnostaa – väittelin tohtoriksi arkeologiasta Helsingin yliopistossa vuonna 2016.

Siirryin apulaisprofessorin tehtävään Suomen tiedekeskukset ry:n pääsihteerin paikalta, ja tiedeviestintä sekä -kasvatus ovat mielestäni oleellisia ulottuvuuksia myös museologian opetuksessa ja tutkimuksessa. Museota voi ajatella mediana tai viestijänä, mutta yhtä lailla oppimisympäristönä ja kasvattajana. Museoiden valitsemiin aiheisiin, kerronnan ja esittämisen tapoihin uppoutuvat maailmankuvat vaikuttavat kaikki siihen, miten ymmärrämme maailman ja oman paikkamme sen historiassa.

Miksi Suomessa tehtävä museologinen tutkimus on tärkeää?

Museologia tieteenalana kiinnittyy mielestäni ennen kaikkea perinnöntutkimukseen – perintöön vielä kulttuuriperintöäkin laajempana käsitteenä. Perinnön tarkastelu liittyy ihmiselämän ajalliseen rajallisuuteen: yksilöinä ehdimme koota ja säilyttää vain vähän viisautta. Siksi tarvitsemme yhteisöllisiä, institutionaalisia tapoja pohtia, mitä haluamme säilyttää ja mitä toisaalta uudistaa. Museot ovat yksi tämän tehtävän konkreettisista ilmentymistä.

Museologia antaa toki valmiuksia käytännön museotyöhön, mutta sen tarkoituksena ei ole opettaa museotyötä, vaan opettaa ajattelemaan analyyttisesti ja kriittisesti museoiden sekä muiden niin sanottujen muistiorganisaatioiden – kuten arkistojen ja kirjastojen – yhteiskunnallista roolia, merkitystä ja tehtäviä.

Laajasti tarkasteltuna koko yhteiskunta toimii eräänlaisena muistijärjestelmänä, jossa tieto rakentuu aiempien kerrostumien varaan ja jossa vuorottelevat jatkuvuus ja murrokset. Tämä tekee perinnön tutkimuksesta ja museologisesta ajattelusta olennaisen osan yhteiskunnallista ymmärrystä.

Voisiko museologiselle osaamiselle siis olla tarvetta laajemminkin erilaisissa organisaatioissa?

Ehdottomasti! Jokaiselle organisaatiolle on olennaista ymmärtää oma menneisyytensä, historiansa ja perintönsä, joka kytkeytyy identiteettiin: yritysyhteisöilläkin on identiteettejä, joita rakennetaan ja ylläpidetään työntekijöiden sitouttamiseksi. Jos organisaatio kykenee käsittelemään myös historiansa vaikeita ja ristiriitaisia kohtia avoimesti ja läpinäkyvästi, se voi vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antaa työlle uudenlaista merkitystä.

Laajasti tarkasteltuna koko yhteiskunta toimii eräänlaisena muistijärjestelmänä, jossa tieto rakentuu aiempien kerrostumien varaan ja jossa vuorottelevat jatkuvuus ja murrokset. Tämä tekee perinnön tutkimuksesta ja museologisesta ajattelusta olennaisen osan yhteiskunnallista ymmärrystä.

Tässä ajallisuuden olemus ja arvo korostuu: pitkää historiaa tai autenttista patinaa ei voi simuloida, koska se edellyttää aina ajan kulumista. Uskon, että ajan myötä rakentunut perintö voi luoda perustan organisaation jatkuvuudelle ja sen kyvylle uudistua.

Millä tavalla museot voivat vahvistaa tai haastaa vallalla olevia käsityksiä siitä, mikä on muistamisen arvoista?

Toivoisin, että Jyväskylän yliopistosta valmistuvat museologit kykenisivät punnitsemaan kriittisesti sitä, kenen tarinat ja äänet museoissa näkyvät, ja toisaalta keiden kokemukset ovat ehkä jääneet katveeseen.

Meillä kaikillahan on monenlaisia perintöjä ja perinteitä, joista vain osa institutionalisoidaan ”viralliseksi” ja julkiseksi kulttuuriperinnöksi. Viime vuosikymmeninä kriittisessä museologiassa ja perinnöntutkimuksessa on kiinnitetty huomiota muun muassa siihen, että museoissa esiin nostetut tarinat ovat usein edustaneet melko kapeaa ja keskiluokkaista, vallakkaiden ihmisten näkökulmaan nojaavaa kuvaa ihmisyydestä ja maailmasta.

Nykymuseoissa mietitäänkin paljon sitä, kuinka moninaistaa kuvaamme menneisyydestä ja tuoda esiin sen säröjä. Tähän kuuluu se, että tarkastellaan avoimesti ja rehellisesti myös museoinstituution omaa historiaa ja toimintatapoja.

Mitä tämä moninaistaminen voisi käytännössä tarkoittaa?

Olen mukana ohjausryhmässä Helsingin yliopiston Tiedemuseo Liekin ja Jyväskylän yliopiston Tiedemuseon toteuttamassa hankkeessa, joka käsittelee suomalaisen tieteenhistorian vaikeita ja osin vaiettuja aiheita. Mielestäni kyse on todella kiinnostavasta ja ainakin Suomessa monella tavalla uraauurtavasta kokonaisuudesta, jossa museot tarkastelevat yhdessä sidosryhmiensä kanssa tieteen omaa menneisyyttä ja tutkimusetiikan kehitystä.

Olen itse kirjoittanut posthumanistisen tai monilajisen museon mahdollisuudesta eli siitä, miten eläinten osallisuutta menneisyytemme perinnöissä ei ole vielä tunnistettu ja tunnustettu. Ilmastokriisin ja luontokadon kaltaisten viheliäisten ongelmien ratkomista kehystäväksi tavoitteeksi nostettuun planetaariseen hyvinvointiin liittyy ajatus ihmiskeskeisyydestä luopumisesta. Muita eläimiä – tai laajemmin luontoa – ei siis pitäisi käsitellä vain ihmisen resurssina tai passiivisena toiminnan kehyksenä, vaan ymmärtää, että ne ovat omilla tavoillaan tietoisia, tuntevia ja toimivia olentoja. Me olemme yksi laji muiden joukossa, ja tämän soisi heijastuvan nykyistä laajemmin myös menneisyyden perintöjä koskeviin tutkimusnäkökulmiin sekä museoiden tuottamiin esityksiin.

Monet museot ovat rikkoneet viime vuosina kävijäennätyksiään. Ovatko myös ihmisten odotukset museoita ja niiden tarjoamia elämyksiä kohtaan murroksessa?

Tämä on kiinnostava ilmiö ja on totta, että koronan jälkeen museoiden kävijätulokset ovat parantuneet koko ajan. Tiedekeskukset – jotka luen osaksi suurta museoperhettä – ovat jo pitkään korostaneet elämyksellisyyttä, kokemuksellisuutta ja toiminnallisuuteen perustuvaa omaehtoista oppimista. Elämyksellisyyden tavoittelu tuntuu valuvan koko ajan vahvemmin myös muunlaisiin museoihin.

Minun mielestäni tässä ei ole mitään pahaa. Ehkä ennen on ajateltu, että järki ja tunteet olisivat jollain tavalla vastakkaisia tai toisiaan poissulkevia ominaisuuksia. Nykyään tiedetään tutkimukseenkin perustuen koko ajan enemmän siitä, kuinka juuri tunteet ja elämykselliset kokemukset virittävät syvällistä oppimista sekä ruokkivat uteliaisuutta, luovuutta ja ajattelua.

Toisaalta museoiden nousevan näkyvyyden kääntöpuolena poliittinen painostus niitä kohtaan on lisääntynyt. Maailmalla – mutta myös Euroopassa ja Suomessa – on jo nähty pyrkimyksiä museoiden sisältöjen sensurointiin ja poliittiseen ohjailuun. Tämä viestii siitä, että museo on merkittävä toimija, jolla on potentiaalia muuttaa ihmisten ajatusmaailmaa ja asenteita.

Jyväskylän yliopiston apulaisprofessuurin tehtävän perustamista tukivat useat säätiöt ja alan toimijat. Jenny ja Antti Wihurin rahasto lahjoitti tehtävään 100 000 euroa.