Luonto ei ole vain itseisarvo tai resurssi
Martta Nieminen tutkii monitieteisessä väitöskirjassaan, kuinka jatkuvasta kasvatuksesta kiinnostuneet metsänomistajat luovat suhdetta metsiinsä ja etsivät uudenlaisia metsänhoidon käytäntöjä. Samalla hän haluaa laajentaa kaksinapaista metsäkeskustelua, josta yhä unohtuu ihmisen täysi riippuvuus luonnosta.
Teksti: Heini Huhtinen
Kuvat: Miikka Pirinen
Monitieteisyyden tärkeys tunnistetaan nykyään hyvin. Laaja, systeeminen näkökulma ja erilaisten tieteenalojen välinen vuoropuhelu on välttämätöntä monimutkaisten haasteiden ratkomisessa. Ja niitähän maailmassa riittää.
Monitieteinen tutkimus kuitenkin vaatii tekijöiltään paljon: syvällinen ymmärrys maailmasta jää helposti vajaaksi, jos mukana on vain monialaisia osaajia, eikä syvempää erityisosaamista. Eri tieteenalojen yhteistyöhön osallistuvien on kyettävä myös kyseenalaistamaan oman alansa olettamuksia ja ajatusmalleja.
Tätä monitieteisyyden kaksijakoisuutta on pohtinut myös Aalto-yliopiston johtamisen laitoksella väitöskirjaansa työstävä Martta Nieminen.
”Pidän paljon siitä, kuinka luonnontieteet ja humanistisemmat tieteet voivat nivoutua yhteen. Maailmassa on tiettyjä biofyysisiä totuuksia, mutta niitäkin voi tarkastella hyvin erilaisten linssien kautta”, Nieminen kertoo.
Niemisen omina linsseinä ovat sekä kauppatiede että biologia. Väitöskirjassaan Nieminen tutkii regeneratiivista eli uudistavaa liiketoimintaa, mutta hänen ensimmäinen tutkintonsa on ympäristöbiologiasta. Luonnontieteellisessä ajattelussa kiehtoi turvalliselta tuntuva järjestys, jossa asioilla on selkeät syyt ja seuraukset.
Biologiksi valmistumisensa jälkeen Nieminen teki töitä ympäristövastuullisuuden kentällä ja huomasi haluavansa laajentaa tietämystään liiketoiminnasta. Hän päätyi opiskelemaan Aaltoon ja innostui sosiologisesta ja filosofisesta ajattelusta, joissa lopullista totuutta tärkeämpää on paremman ymmärryksen etsiminen.
Viime vuosina Niemisen tutkimuksen ”kolmanneksi linssiksi” on noussut posthumanismi. Posthumanistinen näkökulma korostaa, että toimijuus ei kuulu yksin ihmisille: myös metsällä, maaperällä, eläimillä ja muilla luonnon elementeillä on oma vaikutusvoimansa. Posthumanistisen näkökulman avulla Nieminen pyrkii näkemään ihmisen vuorovaikutteisena osana luontoa.
Elämää ylläpitävät prosessit
Luonnolle on ominaista jatkuva uudistuminen: solut ja kudokset korvautuvat uusilla, ja ekosysteemit voivat järjestyä uudelleen ja palautua, kun niiden omia prosesseja ei liiaksi häiritä.
Uudistava organisoituminen tarkoittaa toimintaa, joka parantaa heikentyneiden ekosysteemien ja niitä tukevien yhteisöjen hyvinvointia, vahvistaen samalla koko sosio-ekologista järjestelmää. Sen ytimessä on vastavuoroinen, molempia osapuolia hyödyttävä suhde ihmisen ja muun ympäristön välillä.
”Uudistavassa ajattelussa nähdään ihmisen kyky olla osana elämää ylläpitäviä ja vahvistavia prosesseja, mikä puhutteli minua”, Nieminen kuvailee.
Niemisen tutkimus tarkastelee, millaisissa suhteissa organisaatio on niihin maisemiin, paikkoihin ja elollisiin järjestelmiin, joihin niiden toiminta kietoutuu. Hän korostaa, että yksittäinen yritys ei voi itsessään olla uudistava, mutta se voi osallistua uudistavan dynamiikan luomiseen esimerkiksi maataloudessa, paikallisessa energiatuotannossa tai luonnon ennallistamiseen perustuvassa liiketoiminnassa.
Tai metsänhoidossa – joka on Niemisen tarkastelema konteksti. Hän tutkii, kuinka jatkuvasta metsänkasvatuksesta kiinnostuneet metsänomistajat luovat suhdetta metsiinsä ja etsivät uudenlaisia metsänhoidon käytäntöjä. Mukana on myös jatkuvan kasvatuksen metsäalanasiantuntijoita.
Jatkuva kasvatus tarkoittaa metsänhoitomenetelmää, jossa metsä pysyy puustoisena, eli siihen ei suoriteta avohakkuita. Siksi jatkuvan kasvatuksen metsässä on eri-ikäistä puustoa.
Elämää kannatteleva luonto
Työssään Nieminen on mennyt mukaan jatkuvan kasvatuksen yhteisöön, käynyt heidän verkostonsa tapaamisissa ja viettänyt metsänomistajien kanssa paljon aikaa metsissä. Keskeinen havainto on ollut, että metsiin kietoutuu niiden omistajille samanaikaisesti monenlaisia merkityksiä: hyötyjä ja tarpeita mutta myös kiintymystä, vastuuta, pelkoa ja iloa.
”Omistajalla voi olla metsälleen taloudellisia tavoitteita ja samalla vahva sitoutuminen metsän ekologiseen tilaan ja hyvään tulevaisuuteen. Nämä voivat kulkea rinnakkain ilman ristiriitaa”, Nieminen summaa.
Jatkuvaa kasvatusta harjoittavat metsänomistajat haastavatkin toiminnallaan suomalaisen metsäkeskustelun kaksinapaisuutta, jossa luonnon niin kutsuttu itseisarvo ja instrumentaalinen arvo hahmotetaan usein vastakkaisina todellisuuksina. Niemisen mukaan metsissä samaa toimenpidettä voidaan kuitenkin usein perustella sekä luonnonsuojelullisesta että taloudellisesta näkökulmasta – jatkuvan kasvatuksen metsässä puuaines esimerkiksi on tyypillisesti parempilaatuista ja siten potentiaalisesti taloudellisesti arvokkaampaa kuin perinteisissä talousmetsissä.
"Uudistavassa ajattelussa nähdään ihmisen kyky olla osana elämää ylläpitäviä ja vahvistavia prosesseja, mikä puhutteli minua."
Metsän itseisarvon painottamisessa tuntuu myös unohtuvan ihmisen täysi riippuvuus luonnosta, Nieminen toteaa. Viime kädessä luonto kannattelee kaikkea elämää.
”Toisessa ääripäässä taas typistetään luonto kokoelmaksi resursseja, joita ihmisen on hyväksyttävää hyödyntää ilman vastavuoroisuutta. Ihmiskeskeisessä maailmankuvassa tästä on tullut kyseenalaistamaton normi.”
Arvo rakentuu suhteissa
Niemisen työssä yksi avainteema on juuri ihmiskeskeisen maailmankuvan purkaminen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Nieminen havainnoi metsässä ihmisiä mutta myös muita metsään kytkeytyviä olioita ja eliöitä.
Se ei ole kovin helppoa, sillä ihmisen huomiokyky on hyvin rajallista. Luonnontieteellinen koulutus onneksi auttaa laajentamaan havaintoja, Nieminen kertoo.
”Biologina kiinnitän huomiota tietenkin metsän lajistoon ja kasvupaikkatyyppiin, siitä tulee tiettyä ekologista lukutaitoa. Mutta ihmisenä prioriteetiksi nousee helposti aina toinen ihminen. Siksi käyn metsässä myös yksin.”
Yksinolo oli tärkeää, mutta niin oli myös metsänomistajien kanssa vietetty aika. Se osoitti, kuinka tärkeää metsänomistajille oli nähdä oma kädenjälkensä metsissään.
”Tajusin, että toiminnallaan omistajat luovat metsään suhdetta, jolla on todella tärkeä potentiaali metsän hyvinvoinnin ja tulevaisuuden suhteen. Suhde kutsuu heidät osaksi metsää.”
Lukupiiristä lisää uteliaisuutta
Tällä hetkellä Nieminen hyödyntää eri tieteenaloilta omaksumiaan ajattelutapoja esimerkiksi Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa monialaisessa ForTran -hankkeessa, jossa kehitetään ratkaisuja Suomen metsäsektorin kestävyyshaasteisiin.
Mukana on muun muassa antropologeja, metsäekologeja, biologeja sekä kestävyystieteilijöitä, ja tutkijat ovat perustaneet keskenään monitieteisen lukupiirin. Piiriin tuodaan luettavaksi eri alojen tutkimuspapereita, joista sitten keskustellaan.
”Osallistujat ovat ihan innoissaan siitä, että saavat oppia uutta. Se kuitenkin vaatii sitä, että uskaltaa olla aloittelija ja myöntää, ettei tiedä asiasta paljon”, Nieminen kuvailee.
Tähän tiivistyy paljon monitieteisen tutkimuksen mahdollisuuksista, Nieminen uskoo. Tutkimus vaatii jatkuvaa valmiutta kyseenalaistaa oma ajattelu ja opetella pois liiasta varmuudesta. Moni kuitenkin kokee, että myös tieteentekijän täytyy brändätä itsensä tietyllä tavalla.
”Pitää tavallaan tutkijana tavallaan päättää, mihin uskoo. Se on aika hurja päätös. Minä en halua vielä lukita itseäni yhteen tiettyyn tieteenfilosofiaan.”
Martta Nieminen on saanut väitöskirjatutkimukseensa Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan.
