Stiina Saaristo rakentaa yksityiskohtien kautta suuria linjoja

Makaaberi kiehtoo lyijykynään ja saveen erikoistunutta kuvataiteilija Stiina Saaristoa. Syksyn 2025 Rovaniemellä residenssissä viettävä taiteilija ei pelkää lähestyä työssään vaikeita tunteita ja ristiriitoja.

Teksti: Johanna Osváth

Tytöllä on villiintynyt ilme. Sivujakaukselle kammatut hiukset on sidottu punaisella rusetilla sivulle, ja lattialla lepääville tasoille on aseteltu kaksi nukkea: toisen pään läpi on työnnetty ruuvi, toisen rintakehään on tuherrettu punaisella ”LÄSKI”.

Oikeassa kädessään tyttö pitelee tulitikkuaskia. Voi vain arvailla, mitä tyttö aikoo sillä tehdä.

”Tämän nimeksi tulee ´Ne paskiaiset´”, kertoo kuvataiteilija Stiina Saaristo, jonka työhuoneella häiritsevä näky avautuu. Suuri, moniosainen savityö on vielä kesken: tytöllä on väriä vasta päässä sekä keltaisissa puhvihihoissa, jalat seisovat vartalosta erillään. Mekon aidon näköisiä pieniä ryppyjä ja pitsejä tekisi mieli hipelöidä, jos tyttöä uskaltaisi lähestyä.

Koko taiteilijanuransa ajan Saaristo on käsitellyt naiseuden teemoja sekä niihin liittyviä paineita ja vaikeita tunteita. Saaristo kokee, että 80- ja 90-luvuilla näistä aiheista enimmäkseen vaiettiin, toisin kuin nykyään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi nyt paremmin.

”Naisten välistä kilpailua ja aggressiota näkee edelleen koko ajan, ja nyt ihmisten välillä on vielä enemmän ristiriitoja sukupuolesta riippumatta”, Saaristo arvioi.

Kuvataideakatemiasta valmistunut Saaristo tutki uransa alkupuolella esimerkiksi miehistä katsetta. Häntä kiinnostaa edelleen sama kuvasto, mutta taiteen tekemisen tapa on lempeämpi ja vähemmän kiinnittynyt itseen. Kypsyminen liittyy myös siihen, että Saaristo on nyt esiteini-ikäisen tyttären äiti. Ne teemat, jotka ovat läsnä esimerkiksi ”Ne paskiaiset” -teoksessa, ovat kouluikäisille tytöille arkipäivää.

Saaristo arvioi, että puolitoista vuotta työn alla ollut teos on viiden-kuuden viikon päästä valmis. Sitten se kuljetetaan Mänttään, jossa avautuu marraskuun loppupuolella taidemuseo Serlachiuksessa retrospektiivinäyttely. Se kattaa Saariston töitä kolmenkymmenen vuoden ajalta, ja nähtävillä tulee olemaan niin savitöitä kuin piirustuksia.

Saaristo tunnetaankin ensisijaisesti piirtäjänä, joka tekee usein suuria ja hämmästyttävän yksityiskohtaisia lyijykynäpiirustuksia. Kuvataidekriitikko Harri Mäcklin on kutsunut Saaristoa ”mestarilliseksi piirtäjäksi”.

Saaristo on kehuista kiitollinen, mutta häntä myös välillä ärsyttää se, miten paljon hänen tekniikkaansa kiinnitetään huomiota: ”Muoto, tekniikka ja teoksiin käytetty aika ovat tietenkin kaikki tosi oleellisia, mutta toivoisin, että katsoja näkisi muutakin kuin sen, että nyt on nainen laittanut lyijykynää palamaan.”

Saaristo toivoisi, että hänen teoksensa saisi katsojan ajattelemaan tai tuntemaan jotain, ehkä jopa kehittämään parempaa itsetuntemusta. Sitä maailmassa tarvittaisiin juuri nyt.

Saven aika

Syksyllä 2019 piirtämistä pitkään tehnyt Saaristo koki elämänsä suurimman taiteellisen kriisin. Hän kaipasi muutosta ja mietti jo alanvaihtoa.

”Makasin sohvalla kuukauden enkä voinut mennä työhuoneelle, koska minua ahdisti. En päässyt piirtämisessä eteenpäin”, Saaristo kertoo.

Eräänä päivänä jokin sai hänet nousemaan sohvalta ja suuntaamaan Kaapelitehtaalle, jossa sijaitsee Keramiikkakeskus Septaria. Saven äärellä asiat loksahtivat paikoilleen: ”Istuin siellä kahdeksan tuntia ja tajusin, että haluan nyt tehdä tätä. Se oli joku kohtalon johdatus”, Saaristo kertoo.

Synkkä ja koominen

”Ne paskiaiset” -teoksen tyttö on lapsekkuudessaan suloinen, mutta samalla hieman pelottava. Hän vaikuttaa tuhovoimaiselta ja määrätietoiselta. Vieressä seisoo neljä muutakin savesta muotoiltua likkaa mekoissaan ja ruseteissaan. Eivät hekään aivan tyytyväisiltä näytä.

Saaristo kertoo, että makaaberius kiehtoo häntä: ”Nämä ovat tällaisia tavallaan söpöjä, mutta ilman ristiriitaa ne olisivat vain kauniita kuvia. Se ei puhuttelisi minua. Töissäni on aina synkkä puoli.”

Vaikka Saariston teoksissa esiintyy usein lapsihahmoja, ei taiteilija ajattele käsittelevänsä taiteensa kautta lapsuutta, vaan oikeastaan aikuisuutta.

”Lapsi on tosi suora, jos sillä on paha olo, ja aikuisena se kaikki verhoillaan. Minua kiinnostaa kaivaa alta ne tunteet, jotka aikuisillakin on. Käytän itsessäni olevaa lasta työvälineenä”, Saaristo kertoo.

Äidiksi tulemisen myötä Saaristoa on alkanut kiinnostaa elämän ja kuoleman kiertokulku uudella tavalla. Hän kokee, että elämän merkityksellisyys ja traagisuus ovat vahvemmin läsnä.

“Lapsen syntymä on tehnyt minusta vastaanottavaisen ja herkemmän. Samaan aikaan, mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee koruttomia ihmiskohtaloita”, Saaristo sanoo.

Tätä kaikkea voi tarkastella huumorin keinoin, kuten Saariston taiteessa tapahtuu. Kun kuvaa jonkin traagisen ilmiön tarpeeksi tarkasti, alkaakin se näyttääkin koomiselta. Aivan kuten elämä itsessään.

”Jokaisen elämä on niin merkityksellinen, mutta silti maailmankaikkeudellisestihan se ei ole mitään”, Saaristo sanoo ja summaa: ”Elämä on iloinen, tragikoominen ihme”.

Jenny ja Antti Wihurin rahasto on järjestänyt yhdessä Lapin yliopiston kanssa vierailevien kutsutaiteilijoiden residenssiohjelmaa vuodesta 1995 lähtien. Rovaniemelle lähtee vuosittain kaksi taiteilijaa kolmen kuukauden jaksoksi.