Suomen vihatuimmat eläimet eivät aina olleet vihattuja
Historioitsija Otto Latva on kiinnostunut siitä, miten kulttuuri ja aika muovaavat asenteitamme muita lajeja kohtaan. Esimerkiksi nykyisin raivoa herättävää valkoposkihanhea ihailtiin vielä 1970-luvulla kauniina olentona.
Iltalehti julkaisi vuonna 2021 artikkelin otsikolla ”Suomen vihatuimmat eläimet”. Listan kärjessä olivat muun muassa valkoposkihanhi ja merimetso. Lajeja yhdistää ainakin se, että monet kokevat niiden aiheuttavan esteettistä tai taloudellista haittaa sekä häiritsevän ihmisten vapaa-aikaa.
Erityisesti valkoposkihanhien herättämä viha on niin voimakasta, että rauhoitettuja lintuja on häiritty esimerkiksi ajamalla niiden yli sähkömopolla, usuttamalla koiria niiden kimppuun ja heittelemällä niitä kivillä.
Ei kuitenkaan tarvitse katsoa kovin kauas historiaan, kun linnuista puhutaan hyvin eri sävyyn, kertoo ympäristö- ja kulttuurihistorioitsija Otto Latva.
1900-luvun alkupuolen Suomessa merimetsoja ihailtiin majesteettisina lintuina ja vielä 1970-luvulla mediassa kirjoitettiin valkoposkihanhista positiiviseen sävyyn: lintuja pidettiin kauniina ja niiden muuttoa kuvattiin lehdissä suurena kevätnäytelmänä.
”En oikeastaan keksi yhtään lajia, johon ihminen olisi aina suhtautunut samalla tavalla. Määrittelemme suhteemme ympäristöön eri ajoissa ja eri kulttuureissa aina uudelleen”, Latva sanoo.
Turun yliopistossa monilajisen historian dosenttina toimiva Latva on aina ollut kiinnostunut luonnosta sekä ihmisten ja muiden eläinlajien välisistä suhteista. Nuorena hän kaavaili ryhtyvänsä biologiksi, mutta sitten menneisyyden tarinat veivät mennessään.
Väitöskirjassaan Latva tarkasteli ihmisten asennoitumista mustekalaan Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Hän kahlasi läpi valtavan määrän eri maiden aineistoja selvittääkseen, miksi mustekalat ovat usein länsimaisessa kulttuurissa – esimerkiksi elokuvissa tai kirjallisuudessa – saaneet ylleen iljettävän tai kammottavan otuksen viitan.
Erityisesti Latva kiinnostui selityksistä, joita ihmisten mustakalakammolle annettiin.
”Sitä selitettiin jotenkin siihen tyyliin, että on ihmiselle ominaista ymmärtää tällaiset otukset pelottavina ja ahdistavina. Ikään kuin se olisi aivokemiaamme sisäänrakennettuna.”
Historian- ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta väite on outo.
”Esimerkiksi monissa Tyynenmeren kulttuureissa on perinteisesti ihailtu ja kunnioitettu mustekaloja. Jos mennään ajassa taaksepäin, myös Euroopan alueelta löytyy kulttuureja, joissa mustekaloilla on ollut monia positiivisia merkityksiä.”
Kilpailijasta uhanalaiseksi
Sittemmin Latva on laajentanut tutkimustaan moniin suuntiin. Hän johti Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa tutkittiin ihmisten suhtautumista Itämeren ympäristön uhanalaisiin, jo kadonneisiin sekä uusiin tulokkaisiin eri aikoina. Toisessa hankkeessa Latva selvitti ihmisten ja pyöriäisten välistä suhdetta. Nyt käynnistymässä on tutkimushanke, joka tarkastelee valkoposkihanhien ja ihmisten jaettua menneisyyttä Suomessa aina 1800-luvulta nykypäivään.
Pyöriäinen on mielenkiintoinen esimerkki lajista, johon ihmisten suhtautuminen on muuttunut myötämielisemmäksi. Nykyään eläin on äärimmäisen uhanalainen ja jäljellä on arviolta 500 yksilöä, mutta vielä 1900-luvun alussa pyöriäisiä oli Itämeren alueella runsaasti.
Latvalle tärkeä lähdeainosto ovat digitoidut sanomalehtiartikkelit eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Nyt käynnissä olevassa tutkimuksessa hän selvittää, miten valkoposkihanhien käsittely mediassa on kehittynyt.
Pyöriäinen on mielenkiintoinen esimerkki lajista, johon ihmisten suhtautuminen on muuttunut myötämielisemmäksi. Nykyään eläin on äärimmäisen uhanalainen ja jäljellä on arviolta 500 yksilöä, mutta vielä 1900-luvun alussa pyöriäisiä oli Itämeren alueella runsaasti.
”Silloin kalastajat näkivät pyöriäiset kilpailijoina, niitä jahdattiin rannoilla ja ammuttiin paljon. Nykyisin pyöriäinen herättänee ihmisissä lähinnä ihailua, eikä kenellekään varmaan tulisi mieleen tehdä sille mitään pahaa.”
Selittyykö ihmisten asennemuutos tiettyä eläinlajia kohtaan siis lähinnä lajin runsastumisella tai harvinaistumisella? Ei yksinomaan, uskoo Latva. Esimerkiksi susia oli vielä 1800-luvulla Suomessa paljon verrattuna nykypäivään, mutta ihmisiä oli vaikea saada metsästämään niitä.
Jotkut ajattelivat tuolloinkin varmasti suden olevan kiusankappale, mutta sen olemassaoloa yksinkertaisesti siedettiin. Ihmisten suhdetta muuhun luontoon ja eläinten kanssa tilan jakamiseen ohjasivat vielä vahvasti kansanperinteet sekä -uskomukset. Sen jälkeen asenteet susiin ja muuhunkin elolliseen ovat muuttuneet radikaalisti.
”1900-luvulta alkaen aloimme nähdä eläimet enemmän resurssina ja taloudellisina yksikköinä. Toisaalta viime vuosikymmeninä luonnonsuojeluajatus on taas korostanut eläinten yksilöllisyyttä”, Latva sanoo.
Mediavälitteinen inho
Nykyisin myös media on merkittävässä roolissa siinä, millaiseksi suhteemme tiettyihin lajeihin kehittyy, toteaa Latva. Esimerkiksi puutiainen ja sen levittämät taudit ovat viime vuosina olleet näkyvästi esillä. Otsikot nurmikossa vaanivista ”hirviöistä” ruokkivat monissa ihmisissä voimakasta pelkoa.
Puutiaisen aiheuttama tartuntavaara on tietenkin todellinen, mutta Latvan mukaan historiantutkimus viittaa siihen, että puutiaisia on ollut runsaasti myös menneisyydessä.
”Voi pohtia, onko median yhä uusille kierroksille kiihtyvä keskustelu punkkivaarasta paikoin ylimitoitettua, jos se saa ihmiset jopa välttelemään luonnossa liikkumista.”
Media voi myös levittää kielteisiä asenteita lajeja kohtaan alueille, joissa kyseisiä eläimiä ei todellisuudessa edes esiinny. Ihminen saattaa oppia suhtautumaan esimerkiksi merimetsoon torjuvasti pelkästään median välityksellä tai muiden kertomusten kautta, vaikka laji ei aiheuttaisi hänelle henkilökohtaisesti mitään haittaa.
Mahdollisuus muutokseen
Latva ajattelee, että historioitsijan näkökulma voi tuoda tärkeän lisän siihen, miten ajattelemme muista lajeista tai omasta paikastamme osana luontoa.
”On tärkeää muistuttaa, että käsityksemme luonnosta ovat muuttuneet historian saatossa valtavasti.”
Menneisyyden parempi ymmärrys luo toivoa sen suhteen, että voimme myös tulevaisuudessa muuttaa ajatusmallejamme eläimistä ja ympäristöstämme. Se kytkeytyy koko ekologiseen kriisiin ja erityisesti luonnon monimuotoisuuden häviämiseen.
”Toivon, että voin työlläni antaa esimerkkejä menneisyyden tavoista, joilla ihmisten ja muiden lajien rinnakkaiselo on onnistunut. Pahin mahdollinen skenaario olisi varmasti se, että havahdumme luontokatoon vasta silloin, kun sitä ei enää voida korjata.”
Teksti: Heini Huhtinen
Kuvat: Jussi Virkkumaa
Wihurin rahasto on myöntänyt apurahan Otto Latvan valkoposkihanhien ja ihmisten jaettua menneisyyttä käsittelevää tutkimusta.
Tutkimuksessaan Otto Latva tekee paljon yhteistyötä biologien kanssa. He voivat tuoda monilajiseen historiantutkimukseen tarkempaa tietoa esimerkiksi siitä, millaisia lajeja tietyssä ympäristössä kannattaa tutkia.
