80-vuotisjuhlavuoden haastattelussa Wihurin rahaston entinen pitkäaikainen hallituksen puheenjohtaja Aatto Prihti

Pitkän uran tutkijana ja elinkeinoelämässä tehnyt Aatto Prihti ajattelee, että elämä, joka perustuu vain työnteolle ja taloudellisen menestyksen tavoittelulle on ankea ja kapea elämä. Saman ajatuksen hän arveli olleen myös Jenny ja Antti Wihurilla.

”Olen kotoisin maalta, Kiikasta, ja tarkoitus oli, että minusta esikoisena tulee talon seuraava isäntä. Siksi olin käynyt vain kansakoulun. Koulun jälkeen tilallemme oli pantu paljon sokerijuurikasta viljelykseen, ja minä konttasin kuokan kanssa ja kiukuttelin, kun naapurinpojat saivat harjoitella illan urheilukilpailuita varten.

Ilmeisesti vanhempani olivat katselleet, ettei tuosta mitään tule. He ottivat minut puhutteluun ja sanoivat, että ”Kyllä sä ihan hyvä poika olet, mutta sinussa on pari vikaa: olet auttamattoman laiska ja työhön kykenemätön. Kyllä sun täytyy lukea itsesi herraksi.” Vastustin ajatusta keskikoulusta, kun olin niin vanhakin, mutta he olivat selvittäneet, että Laviassa on nelivuotinen keskikoulu ja sopineet, että naapuri vie minut seuraavana aamuna pääsykokeisiin.

Keskikoulun jälkeen jatkoin lukioon, pääsin ylioppilaaksi vuonna 1960 ja aloitin historianopinnot Turun yliopistossa sivuaineenani kansantaloustiede. Helmikuussa lähdin sotaväkeen, missä tapasin reserviupseerikoulussa kauppatieteilijöitä. He sanoivat, että tule kauppakorkeakouluun – sieltä saat varman työpaikan.

Rahavirtojen laskemisesta ihmisten johtamiseen

Kauppakorkeakoulun viimeisellä luennolla rehtori Jaakko Honko kutsui neljä opiskelijaa luokseen. Suomeen oli tuohon aikaan suunnitteilla korkeakouluja, ja opettajista olisi tulevaisuudessa pulaa. Hän lupasi pienen 2000 markan apurahan, jos jatkaisimme jatko-opintoihin, mutten millään olisi pärjännyt sillä rahalla kokonaista vuotta. Lopulta rahoitin opintojani laskemalla kassavirtoja Eero Artton tekemiin tasearvosteluihin Talouselämään. Sain niistä 50 markkaa kappale.

Toimin pitkään erilaisissa akateemisissa tehtävissä lähinnä Kauppakorkeakoulussa ja sitten Helsingin yliopistossa. Kun olin ollut viisi vuotta maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa käynnistämässä uutta elintarvike-ekonomian professuuria, minut kutsuttiin vuonna 1985 lääketeollisuuskonserni Orionin hallituksen jäseneksi. Pääjohtajana aloitin vuonna 1991.

Olin seurannut, kuinka johtaminen oli muuttunut vuosien varrella. Ensimmäisen öljykriisin jälkeen huomattiin, että pelkkä rahavarojen johtaminen oli liian lyhytjänteistä. Sen sijaan piti suunnitella ”tulevaisuutta”. No, aluksi se tarkoitti vain sitä, että lisättiin joka vuosi 10 % budjettiin. Sitten 1980–1990-luvun taitteessa alkoi näkyä jo kirjallisuudessa aiemmin ennustettu ajatus ihmisten johtamisesta – siitä, ettei johtaja saa mitään aikaan, jollei saa ihmisiä sitoutumaan ja tekemään työtä innolla.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitrassa ei ollut ollut yliasiamiestä kahteen vuoteen, kun hallintoneuvoston puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja hallituksen puheenjohtaja Raimo Sailas lähestyivät minua. En ensin innostunut, mutta he kävivät kauheasti kimppuuni.

Sitran tehtävänä oli luoda uutta tutkimuksen, kokeiluhankkeiden ja pääomasijoittamisen turvin. Sitra luopui hankkeista, kun ne lähtivät käyntiin tai epäonnistuivat. Sitra oli tuonut pääomasijoittamisen Suomeen, ja Sailas ja Kanerva olivat sitä mieltä, että nyt toimintaa pitäisi laajentaa. Lopulta suostuin tehtävään. Minun kautenani Sitrassa harjoitimme muun muassa niin kutsuttua ”innovatiivista toimintaa” – emme vain tehneet tutkimusta, vaan kokeilimme konkreettisesti asioita. Tuolloin toteutettiin muun muassa Esteetön maailma -hanke, jossa tuettiin nykyrollaattorien, niiaavien bussien ja älyrannekkeiden kehittämistä.

Apurahalla frakki apurahajuhlaan

Sain aikoinaan väitöskirjaani varten Suomen Kulttuurirahaston apurahan. Postissa tuli kutsu Kulttuurirahaston vuosijuhlaan, mutta minulla ei ollut frakkia. Maksoin frakin apurahalla ja väärinkäytin apurahaa. Samana keväänä frakki oli vihkiasunani. Laskimme vaimoni kanssa, että frakkia on käytetty ainakin 100 kertaa viimeisen 55 vuoden aikana.

Kun kauppakorkeakoulu 1970-luvulla valtiollistettiin, sain seurata läheltä Jaakko Hongon ponnisteluja Kauppakorkeakoulun Tukisäätiön perustamiseksi. Ulf Sundqvist oli tuolloin opetusministerinä ja hän sanoi, että voitte unohtaa tuollaiset, valtio hoitaa kyllä yliopistojen rahoituksen. Koululle tehtyihin yksityisiin lahjoituksiin valtio ei kuitenkaan päässyt käsiksi, ja niiden ympärille perustettiin tukisäätiö. Vain muutamaa vuotta myöhemmin valtion rahahanat kiristyivät ja Tukisäätiöstä tuli tärkeä osa Helsingin kauppakorkeakoulun uudistumista.

Säätiöt joutuvat välillä paikkaamaan, kun leikataan esimerkiksi tutkimusrahoituksesta, mutta tärkeämpää on uuden luominen: lähdetään rahoittamaan sellaista, mikä ei vielä sovi julkisen puolen systeemiin tai joka jää jalkoihin valtion isossa myllyssä. Tätä uudistavaa säätiövoimaa tarvitaan etenkin yhteiskunnan murroskohdissa.

Olin pitkään ollut Liikesivistysrahaston hallituksen ja stipendivaliokunnan jäsenenä, kun graafisen alan vaikuttaja Viljo K. Ruoho alkoi houkutella minua Jenny ja Antti Wihurin rahaston hallitukseen. Olin saanut Wihurin rahastolta aiemmin apurahoja, ja rahasto oli tuttu etenkin julkista huomiota saaneen Wihurin Sibelius-palkinnon kautta. Katsoin rahaston sääntöjä ja ajattelin, että ne ovat tosi fiksusti muotoillut: ”….henkisen ja taloudellisen viljelyn edistämiseen.”. Säännöt antavat mahdollisuuden kehittää monenlaisia asioita.

Wihurin rahaston hallituksen puheenjohtajuutta vastustin kauan, sillä olin mennyt Sitraan ja olin hyvin kiireinen siellä. Vuorineuvos Asko Tarkka oli kuitenkin jääräpäinen – niinpä siihen sitten suostuin ja olin kaksitoista vuotta puheenjohtajana. Minun aikanani olimme tukemassa esimerkiksi Lontoon ja Hampurin merimieskirkkojen peruskorjaamista ja perustamassa taiteilija-ateljeeta Töölöön. Kiinnostavaa oli tietysti myös Wihurin tutkimuslaitoksen kehityssuuntien pohtiminen, ohjaaminen ja seuraaminen.

Hyvän elämän kolme periaatetta

Jos elämä perustuu vain kovalle työnteolle ja taloudellisen menestyksen tavoittelulle, on kyseessä aika ankea ja kapea elämä. Tämän ymmärsivät ilmeisesti myös Wihurin rahaston perustajat, koska antoivat niin väljät säännöt rahastolle.

Minulle on vakiintunut lapsuudesta ajatus siitä, että hyvä elämä koostuu kolmesta periaatteesta. Ensinnäkin täytyy pitää fysiikkansa kunnossa. Toiseksi tulee ylläpitää henkistä pirteyttä; minulle se tarkoittaa kavereiden tapaamista, musiikin kuuntelua, teatterissa ja muissa tapahtumissa käymistä sekä sopivaa matkustamista. Kolmanneksi elämän piiri ulottuu hengellisellekin puolelle. Vanhaan aikaan se puoli tuli automaattisesti, mutta suuren maaltamuuton aikoihin se jäi muiden kiireiden jalkoihin. Ajattelen, että kyky tulla toimeen itsensä kanssa vaatii hiljentymistä. Jokainen voi etsiä siihen itselleen sopivan tavan. Jos nämä palikat ovat aviopuolisoilla kohdallaan, voi toivoa tasapainoista perhe-elämää ja saavuttaa sitä paljon puhuttua onnellisuutta.”

Vuonna 2022 Jenny ja Antti Wihurin rahasto viettää 80-vuotisjuhlavuottaan. Tässä juttusarjassa tapaamme säätiön toimintaa ja sitä ympäröivää yhteiskuntaa tuntevia henkilöitä vuosien varrelta.