Kuraattorin tehtävänä on välittää nykytaidetta yleisölle – Satu Oksanen, Kati Kivinen ja Saara Hacklin kertovat, miten Kompassissa pohjoinen -näyttely syntyi

Ideoidessaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmanäyttelyä Kiasman kuraattoritiimi sai vapauden alkaa seurata sitä, mikä kutsuu. Kokoelman pohjoinen kotipaikka alkoi kiinnostaa kolmikkoa jo varhaisessa vaiheessa.

Nykytaiteen museo Kiasman kuraattoreille Saara Hacklinille, Kati Kiviselle ja Satu Oksaselle kokoelmanäyttelyiden toteuttaminen on tuttua puuhaa. Kun heidän työpöydälleen loppuvuodesta 2019 tuli pyyntö suunnitella Kiasmaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmanäyttely, oli tilanne kuitenkin uusi.

”Oli jännittävää alkaa tehdä näyttelyä kokoelmasta, jota ei tunne”, muistelee Kati Kivinen, joka on sittemmin siirtynyt Kiasman kokoelmaintendentin toimesta Helsingin taidemuseo HAM:in näyttelypäälliköksi.

Yli 3 500 teosta sisältävä, Rovaniemen taidemuseolle lahjoitettu Wihurin rahaston kokoelma oli pintapuolisesti tuttu Hacklinille, Kiviselle ja Oksaselle. Wihurin rahaston ja Kiasman kokoelmilla on monia yhteneväisyyksiä: Kiasman hankintojen alkaessa 1970-luvulta ja Wihurin rahaston 1950-luvun lopulta on esimerkiksi aikaperspektiivi melko samankaltainen.

Siinä missä Kiasman kokoelma on julkinen ja Wihurin rahaston kokoelma yksityinen, on Wihurin rahaston kokoelma julkisessa käytössä Kiasman kokoelman tapaan: Rovaniemen taidemuseon henkilökunta kuratoi kokoelmasta vuosittain vaihtuvia näyttelyitä pohjoisen yleisölle.

Tärkein eroavaisuus liittyy maantieteelliseen rajaukseen: Wihurin rahaston kokoelma keskittyy suomalaiseen taiteeseen, Kiasman kokoelma on kansainvälinen.

Pohjoinen näkökulma kutsui

Kiasman kokoelmatiimin jäseninä Hacklin, Kivinen ja Oksanen tuntevat laajasti Kiasman kokoelman teoksia ja sen temaattisia juonteita. Wihurin rahaston kokoelman tapauksessa edessä oli puhtaampi pöytä ja vapaus alkaa seurata sitä, mikä kutsuu.

Kolmikko alkoi jo loppuvuodesta 2019 suunnitella vierailua Rovaniemelle tutustuakseen kokoelmaan, mutta pandemia esti matkasuunnitelmat.

”Rovaniemen taidemuseon johtaja Riitta Kuusikko lähetti meille linkin ja salasanan kokoelmatietokantaan ja sanoi, että voimme tehdä oman korin, johon kerätä meitä kiinnostavia teoksia”, Kivinen kertoo.

Kun Hacklin, Kivinen ja Oksanen alkoivat kahlata läpi kokoelmatietokantaa, kävi pian ilmi, että kokoelmasta löytyy paljon heille tuttuja taiteilijoita ja samoista pääkaupunkiseudun näyttelyistä hankittuja teoksia.

”Pohdimme, onko kiinnostavaa näyttää samanlaisuutta vai etsiä erilaisuutta”, Saara Hacklin kertoo.

Virtuaalinen kori alkoi täyttyä ja kuraattoreista tuntua jo varhaisessa vaiheessa siltä, että kokoelman pohjoinen kotipaikka tarjoaisi mahdollisen kulman lähestyä näyttelyn suunnittelua. Hacklinin mukaan Kiasmassa oli jo entuudestaan pohdittu sitä, miten Kiasman maantieteellinen sijainti vaikuttaa kokoelmatyöhön ja näyttelyiden rakentamiseen.

Vaikka Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa ei ole varsinaista pohjoista painotusta, löytyy laajasta kokoelmasta runsaasti teoksia taiteilijoita, joilla on yhteyksiä pohjoiseen. Pohjoisen pääteeman rinnalla kulkevat identiteettiin, yhteisöön ja luontoon liittyvät kysymykset alkoivat pikkuhiljaa nousta pintaan teosvalintojen myötä.

Hacklin lisää, että Rovaniemen taidemuseon henkilökunta oli prosessissa tärkeä tuki: he auttoivat kokoelman hahmottamisessa ja jakoivat tietoa pohjoisen tekijöistä.

Kuratointi on kehyksen ja kontekstin luomista

Saara Hacklin, Kati Kivinen ja Satu Oksanen ovat toimineet toistakymmentä vuotta suomalaisen nykytaiteen kentällä erilaisissa tehtävissä. Kuraattorina toimiminen on kolmikolle muun muassa taiteen välittämistä yleisölle näyttelyiden rakentamisen, tekstien kirjoittamisen tai julkaisujen tuottamisen kautta.

”Kyse on kehyksen ja kontekstin luomisesta ja siitä, että sanoo katso: tämä voisi olla kiinnostavaa nyt”, Hacklin sanoo.

Olennaista on dialogi taiteilijoiden kanssa. Kun rakennetaan taiteilijan soolonäyttelyä, keskustelua käydään matkan varrella.

”Koen mielekkäänä pohtia teemoja, joita taiteilijat nostavat teoksillaan esiin ympäröivästä yhteiskunnasta, ja lähteä ideoimaan siitä näyttelykokonaisuuksia”, Kivinen sanoo.

Kokoelmanäyttelyiden kohdalla dialogi syntyy jälkeenpäin taiteilijan kanssa.

Etenkin Kiasmassa kuraattorien on myös opittava lukemaan tilaa ja sen mahdollisuuksia.

Yhdysvaltalaisarkkitehti Steven Hollin suunnittelema Kiasma on arkkitehtuuriltaan erityinen: epäsäännöllisiä muodoista luonteensa saava rakennus on suunniteltu valoa ajatellen.

Tälläkin kertaa tilat alkoivat ohjata teosvalintoja varhaisessa vaiheessa. Kuraattoreille oli esimerkiksi selvää, että rakennuksen toisessa kerroksessa Mannerheimintien puolella sijaitsevaan korkeaan, Studio K -nimiseen tilaan tulisi Pauliina Turakka-Purhosen teos Kevät (2017). Kolmannen kerroksen ”maitolasihuoneeseen” tuntui luontevalta tuoda veistostaidetta – nyt tilassa on esillä Radoslaw Grytan valtava metallisista puista koostuva Omenapuutarha (2004).

Kun kuraattorit lopulta pääsivät Rovaniemelle reilu vuosi ennen näyttelyn aukeamista, yllättyivät he etenkin joidenkin teoksien koosta. Kivinen epäilee, että ruudun tuijottaminen etätöissä pandemian takia oli heikentänyt kykyä hahmottaa teosten ja tilojen mittakaavoja.

Henkilökohtaisesta jaettuun prosessiin

Etenkin laajojen kokoelmanäyttelyiden tapauksessa Kiasmassa on tapana muodostaa kuratointitiimejä. Yhdessä tekeminen ei ole ensisijaisesti työekonominen kysymys, vaan työskentelytapa vaikuttaa merkittävästi näyttelyn sisältöön. Kun ajattelee yhdessä, joutuu haastamaan omia näkemyksiään ja toiveitaan.

Vaikka näyttelyn pohjoinen näkökulma ja muut temaattiset linjavedot löytyivät Satu Oksasen sanoin ”soljuen”, kävivät kuraattorit keskinäisiä neuvotteluja etenkin prosessin loppuvaiheessa siitä, mitä teoksia näyttelyyn lopulta päätyy.

Itselle tärkeä teos saattoi jäädä pois näyttelystä esimerkiksi siksi, ettei sille löytynyt lopullisesta ripustuksesta paikkaa tai siksi, ettei kollegoille kolahtanut sama teos.

”Vieroksunnatkin ovat aika intuitiivisia ja niitä voi olla vaikea selittää”, Kivinen sanoo.

Jotkin näyttelyn teokset ovat kuraattoreille erityisiä henkilökohtaisella tasolla. Esimerkiksi Merja Aletta Ranttila ja hänen teoksiinsa liittyvät kiihkeät keskustelut olivat tuttuja Saara Hacklinin nuoruuden Torniosta. Kati Kiviseen Marja Helanderin varhaiset valokuvateokset tekivät vaikutuksen jo 2000-luvun alussa ja oli mielekästä saattaa ne näyttelyssä yhteen Helanderin uudemman videoteoksen kanssa.

Näyttely palaa kotiin

Kompassissa pohjoinen -näyttely avautui lokakuun 6. päivänä 2022 ja on esillä Kiasmassa 2.4. saakka. Museon toiseen ja kolmanteen kerrokseen levittäytyvässä näyttelyssä on teoksia 48 taiteilijalta.Seuraavaksi näyttely nähdään Rovaniemen taidemuseossa 12.5.–12.11.2023.

Rovaniemen taidemuseon henkilökunta on työskennellyt Kiasman kuraattoreilta saadun teosluettelon kanssa ja tekee itse ripustuksen taidemuseon tiloihin. He tuntevat parhaiten museonsa tilalliset erityispiirteet ja sen, miten ihmiset liikkuvat tilassa. On selvää, ettei Kiasmaan rakennettua kokonaisuutta voi täysin toisintaa, mutta se ei ole tarkoituskaan, Oksanen huomauttaa.

Temaattisten juonteiden on silti tärkeää säilyä näkyvissä näyttelyssä. Hacklin, Kivinen ja Oksanen odottavat jännityksellä, miten pohjoisen yleisö ottaa vastaan etelässä rakennetun kokonaisuuden.

”Olemmeko onnistuneet kaivamaan kokoelmasta jotakin sellaista, mikä näyttää siellä erilaiselta tai yllättävältä”, Oksanen pohtii.

Teksti: Emilia Mäenmaa
Kuvat: Miikka Pirinen