Temppelikadun taiteilija-ateljeessa residenssiään viettävä Eeva-Maija Pulkkinen innostuu asioista, joiden merkitykset tuntuvat alati karkaavan johdonmukaista ymmärrystä. Hänelle tärkeää on myös intohimo ja kiinnostus muiden taiteilijoiden tekemiseen.

Kun kuvataiteilija Eeva-Maija Pulkkinen työstää uusia teoksia, työskentely on tyypillisesti ”kiihkeää, levällään ja sekavaa”.

Tekeminen työhuoneella on Pulkkiselle jatkuvaa rämpimistä, selvittämistä ja perustelua. Pitää vain luottaa siihen, että pikkuhiljaa asiat alkavat kehittyä johonkin suuntaan. Työtä voi olla tässä vaiheessa vaikea sanoittaa, eikä se Pulkkista juuri kiinnostakaan.

”Minua kiehtovat asiat, jotka eivät ole selkeitä tai valmiiksi jäsenneltyjä. En pidä siitä, että kaikki selitetään puhki. Myös yhteiskunnalle toivoa voisi löytyä taiteen mielikuvituksesta ja kielestä, joka on usein herkempää ja monimutkaisempaa kuin johdonmukaisesti sanallistettu ymmärrys”, hän sanoo.

Juuri nyt taiteilijan työpöydällä on lyijykynäpiirroksia ja veistoksia, joista saattaa jossain vaiheessa tulla sarjallinen kokonaisuus. Samaan aikaan hän työstää käsittelemätöntä terästä ja on myös pitkästä aikaa innostunut ompelemaan – kun ompelukoneelle on kerrankin tilaa.

Syksystä 2024 alkaen Pulkkinen on asunut ja työskennellyt Temppelikadun taiteilija-ateljeessa Helsingin Töölössä. Mukana on myös taiteilijan perhe. Useiden muuttojen ja hajanaisten vuosien jälkeen vuoden kestävä residenssielämä tuntuu jopa yllättävän hyvältä, Pulkkinen kertoo.

“Saan täällä hyvin irti työaikaa, kun ei tarvitse lähteä erikseen työhuoneelle. Minulle tärkeä lapsenomainen kuvittelu valuu ihan luonnollisesti työhöni, kun jaan välillä työpöytää 3-vuotiaan kanssa.”

Muodon hajoamisen kaoottisuus

Monivälineisyys ja eri suuntiin rönsyävät kokeilut ovat aina olleet Pulkkiselle luonteva ja tärkeä osa taiteellista työskentelyä. Taideyliopiston kuvataideakatemiassa hän opiskeli tila-aikataiteen ohjelmassa, jossa painotetaan taiteellisen työskentelyn erilaisia ulottuvuuksia.

Vaikka Pulkkinen ei ole halunnut taiteilijana rajoittautua vain yhteen tekemisen muotoon, kuvanveisto on eräänlainen perusta, johon hän usein palaa.

”Kuvanveistossa käydään paljon keskustelua perinteisistä ja uudemmista tekemisen tavoista. Erilaisten tapojen arvottamisen sijaan minua kiinnostaa niiden välillä liikkuminen. ”

Samaan tapaan asioiden työstäminen alusta loppuun omin käsin ja digitaalinen työskentely ovat Pulkkiselle kiinnostava yhdistelmä, eivät toistensa vastapari. Digitaalisessa ympäristössä piirtäminen ja käsin piirtäminen ovat keskenään erilaisia, mutta voivat hyvin vuorotella keskenään saman teoksen työprosessissa.

Taideopintojensa kanssa limittäin Pulkkinen opiskeli myös italialaista filologiaa. Kieliopinnoissa hän kiinnostui sanojen merkityksestä ja muodosta uudella tavalla – erityisesti sellaisista kielen fragmenteista, joiden merkitys tuntui aina karkaavan tai jäävän käsittämättömäksi.

”Huomaan nyt, että kiinnostus merkitysten ja muotojen lipeävyyteen on vahvasti taiteellisen työni taustalla. Kuvanveistokin tapahtuu aina muodon ympärillä, ja sen muodostumiseen tai hajoamiseen liittyy paljon kaoottisuutta.”

Yhteen kokoontuminen tuo iloa

Oman taiteellisen työskentelyn lisäksi Pulkkiselle on tärkeää toimia osana erilaisia yhteisöitä ja yhteistyöprojekteja. Viime vuosien aikana hän on muun muassa toteuttanut työryhmän kanssa Kahdessadas talo -nimisen teoskokonaisuuden Turun Luostarinmäen museokortteliin, koonnut  Iona Roisinin kanssa ryhmänäyttelyn ja ollut mukana  Hunajanjyvä-taidealustan toiminnassa.

Tasapainottelu yhdessä ja yksin tekemisen välillä on jatkuvaa eikä aina helppoa. Esimerkiksi yhteisnäyttelyn kokoamiseen liittyvät prosessit ilman taustajoukkoja voivat olla hyvin kuormittavia ja aikaa vieviä. Toisaalta yhteen kokoontuminen ja yhdessä tekeminen antaa valtavasti iloa ja opettaa uutta, Pulkkinen kuvailee.

Their room washed with hot light -ryhmänäyttelyyn Pulkkinen ja Roisin kutsuivat 19 taiteilijaa Suomesta ja ulkomailta tuomaan teoksiaan vanhaan puutaloasuntoon Turun keskustassa. Opintojensa aikana tutustuneet kollegat ja ystävät olivat jo pitkään ideoineet näyttelyä jossain perinteisten taidetilojen ulkopuolella.

“Näyttelyn kautta pohdimme muun muassa taiteen tekemisen verkkomaisia prosesseja sekä taiteen tiloja ja esittämistä.”

Lopulta näyttelyn lokaatioksi valikoitui 1900-luvun alussa rakennettu ”mummolinna”, jossa Pulkkinen oli asunut aiemmin vuokralla. Asuntoa oli vuosikausien aikana remontoitu vain vähän, ja sen seinät huokuivat menneiden aikakausien eri kerroksia.

”Koska näyttelyn kokoaminen on niin työlästä, halusimme kehittää mahdollisimman hauskoja yhteistyön muotoja. Keskeiseksi näyttelyn kokoamisen prosessissa nousi kiinnostus ja intohimo muiden taiteilijoiden tekemiseen”, Pulkkinen sanoo nyt.

Myös Temppelikadun taiteilija-ateljee houkuttelee Pulkkista tilan avaamista jonkinlaiseen kokoamiseen ja kokoontumiseen. Se voi tarkoittaa esimerkiksi taiteilijoiden välisiä tapaamisia tai pienimuotoista näyttelyä.

”Residenssiateljee on mielenkiintoinen yhdistelmä. Tavallaan tämä on yksityinen tila mutta kuitenkin myös taiteen tekemisen tila, ei pelkkä koti.”

Jenny ja Antti Wihurin rahaston Temppelikadun taiteilija-ateljee tarjoaa suomalaisille tai Suomessa pysyvästi asuville kuvataiteilijoille mahdollisuuden asua ja työskennellä Helsingissä. Ateljee on tarkoitettu pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuville kuvataiteilijoille 6–12 kk kestävään työskentelyyn ja asumiseen.

Teksti: Heini Huhtinen
Kuvat: Miikka Pirinen