Sodasta, valokuvista ja muistamisesta

Tiedotuskomppanioiden valokuvat muokkasivat mielikuvia vihollisesta ja Suomen roolista toisessa maailmansodassa. Nyt kuvat sodasta luovat yhteistä muistikulttuuria museoiden seinillä.

Sotilas kaivaa kameran esiin rintamalla. Hänellä on edessään sarja valintoja: mihin kohdistaa kamera, miten rajata kuva, mitä jättää tarkaksi, missä valon ja varjon rajat liikkuvat. Valinnoista riippuen tilanteen mittasuhteet voivat vääristyä ja sama hetki näyttäytyä kuvassa voitokkaana ja oikeutettuna tai traagisena ja epäreiluna.

Toisen maailmansodan aikaan valokuvaa pidettiin ilmeisistä puutteistaan huolimatta tekstiä todistusvoimaisempana. Tämän tiesi etenkin kansallissosialistinen Saksa, joka oli edelläkävijä valokuvan käytössä propagandan välineenä. Viimeistään jatkosotaan mennessä myös Suomi oli havahtunut valokuvan voimaan mielikuvien ja kansallistunteen muokkaajana ja lähetti tiedotuskomppanioita rintamalle kameran kanssa.

Liittolaisuudesta huolimatta kuvat sodasta kontekstoitiin Suomessa ja Saksassa eri tavoin, kuten sotavalokuvan motiiveja tutkinut Olli Kleemola on osoittanut väitöskirjassaan. Esimerkiksi siinä missä saksalaiset keskittyivät kuvallisella propagandalla osoittamaan Neuvostoliiton erilaisuutta suhteessa Saksaan, pyrkivät suomalaiset oikeuttamaan Itä-Karjalan miehityksen löytämällä ja dokumentoimalla kuvissaan alueen ”suomalaisuutta”. Harmaantuneet karjalaistalot näyttäytyivät saksalaisen linssin läpi osoituksena neuvostojärjestelmän takapajuisuudesta. Suomalaisille kuvat sen sijaan kertoivat karjalaisen kulttuurin säilymisestä turmeltumattomana.

Vaikka tiedotuskomppanioiden kuvien oli tarkoitus kertoa sodan kulusta ja suomalaisten joukkojen voitokkuudesta, oli kuvien käyttö suomalaisissa kuvalehdissä hajanaista ja jäi siksi kauaksi saksalaisen propagandan tehokkuudesta. Suomessa sotavalokuvan vaikutus ei myöskään yltänyt valokuvauksen perinteeseen laajemmin – kuvaajat jäivät kansalle tuntemattomiksi, eikä ikonisia kuvia ole jäänyt kansan muistiin samassa laajuudessa kuin muualla maailmassa.

Sodantulkinta heijastuu museoissa esitettäviin kuviin

Vuosisadan puolivälissä kamera oli Suomessa erikoisuus, johon vain harvalla oli varaa. Vaikka jotkut rivisotilaat kantoivatkin rintamalla kameraa olallaan, on suurin osa sotakuvastosta armeijan tiedotuskomppanioiden virallista materiaalia. Pian Lapin sodan päättymisen jälkeen Puolustusvoimat koosti noin 160 000 valokuvaa sisältävän SA-arkiston suomalaisten tiedotuskomppanioiden ottamista valokuvista talvi-, jatko- ja Lapin sodan ajalta.

Arkistomateriaalia on ollut pysyvästi esillä esimerkiksi Helsingin sotamuseossa ja Hämeenlinnan Militaria-museossa sekä vaihtuvissa valokuviin keskittyvissä kiertävissä näyttelyissä ympäri Suomea. Kun arkisto digitoitiin vuonna 2013, tuli siitä aiempaa vahvemmin yhteistä omaisuutta: esimerkiksi SA-arkiston jälkikäteen väritettyjä kuvia esittelevät Instagram- ja Facebook-tilit ovat saavuttaneet suuren suosion yleisön keskuudessa.

Tohtorikoulutettava Tuuli Matila Oulun yliopistosta viimeistelee väitöskirjaa jatkosodan aikaisten valokuvien käytöstä museoissa ja sosiaalisessa mediassa. Vaikka historiantutkimuksen näkökulmat ovat viime vuosina monipuolistuneet, on Matilan mukaan Suomessa edelleen vallalla patrioottinen sodantulkinta, joka heijastuu siihen, millaisia kuvia museoissa ja sosiaalisessa mediassa näytetään ja miten niitä tulkitaan.

Esimerkkinä Matila mainitsee kuvat suomalaisista sotilaista valkoisissa lumipuvuissa. Valkoinen lumipuku viittaa vahvasti talvisotaan, jossa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Tässä kontekstissa puvut symboloivat suomalaisten sotilaiden viattomuutta ja puhtautta, minkä myös Kleemola on todennut tutkimuksessaan. Talvisotaa seurannut jatkosota oli kuitenkin luonteeltaan valloitussota, jonka luonne hämärtyy lumipukuihin liitettyjen mielikuvien myötä.

“Viattomuus ja moraalinen puhtaus vetoavat yleisöön, koska se on kansallinen kertomuksemme sodasta.”

Vaihtoehtoisia näkymiä menneisyyteen

Tuuli Matila on perehtynyt museoissa käytettyyn sotakuvastoon, mutta vähintään yhtä kiinnostunut hän on siitä, mitä niistä on tavattu jättää pois. Vaikka suomalaisten sotilaiden kuvaamista ohjasivat propagandamotiivit, oli heillä yllättävän paljon vapautta päättää, mitä he kuvaavat.

“Arkiston pohjalta voitaisiin luoda erilaisia näkymiä toisen maailmansodan aikaiseen Suomeen”, Matila toteaa.

Monia SA-arkiston kuva-aiheita on jätetty käyttämättä museoissa ja siten häivytetty pois kipeitä ja vaikeita asioita. Saksan ja Suomen välisen toisen maailmansodan aikaisen aseveljeyden kiusalliset puolet ovat näkyvissä SA-arkistossa: kuvat hakaristejä ja kotkia esittävistä puhdetöistä ja klassismin ihanteiden mukaan rakennetuista rakennuksista todistavat, että Pohjois-Suomessa oleilleita saksalaisia sotilaita oli altistettu ideologiselle koulutukselle.

Poikkeuksiakin löytyy. Vuonna 2015 esitetyssä Lapin maakuntamuseon Olimme ystäviä -näyttelyssä tarkasteltiin paikallisten suhteita saksalaisten sotilaiden kanssa. Näyttely oli Matilan mielestä onnistunut ja osoitti, ettei museossa pelätty ristiriitaista vastaanottoa. Muualla ehkä pelättiin vielä 70 vuotta sodan jälkeenkin, ovat tutkijat arvelleet jälkeenpäin. Museo nimittäin tarjosi näyttelyä kiertämään muille museoille Suomessa ja ulkomailla, mutta yksikään niistä ei halunnut ottaa sitä vastaan.

Sodan ja rauhan keskus Muisti luo uutta muistikulttuuria

Museot eivät vain heijasta vallalla olevaa sodantulkintaa. Sen sijaan niillä on aktiivinen rooli joko olemassa olevan ylläpitäjinä ja vahvistajina tai uuden muistikulttuurin luojina. Muistikulttuurilla tarkoitetaan yhteistä käsitystä historiallisista tapahtumista.

Mikkeliin kesäkuussa 2021 avattu Sodan ja rauhan keskus Muisti lupaa tuoda sotahistorian uudelle vuosituhannelle paitsi näyttelyteknologian myös museon tarjoamien uusien näkökulmien kautta. Tiedekeskuksen inter­aktiivisten näyttelyhuoneiden materiaalina on käytetty Matilan tutkiman SA-arkiston lisäksi epävirallisten arkistojen kuvia.

Muistin sisältöjohtaja Pia Puntasen mukaan sotahistorian esitykset Suomessa ovat perinteisesti olleet rintamapainotteisia ja keskittyneet kuvaamaan taisteluja ja poliittista päätöksentekoa. Muistin ensimmäinen näyttely nostaa esiin myös lasten ja naisten tarinat talvi-, jatko- ja Lapin sodassa.

”Olemme halunneet tuoda esiin, että sota ei tapahdu vain rintamalla, vaan se koskettaa koko yhteiskuntaa. Aikalaiset tiesivät tämän, mutta asian ääneen sanominen tässä hetkessä antaa oikeuden yhteiseen kulttuuriperintöön niille, joilla ei sitä ole aiemmin ollut”, Puntanen sanoo.

Puntasen mukaan Muistin henkilökunnan kanssa on keskusteltu paljon muistamisesta ja unohtamisesta.

“Kulttuuriperintö on valittua. Ihmiset valitsevat nostaa esiin jotain ja toisaalta unohtaa jotain”, hän toteaa.

Muistin näyttelyn viimeisessä huoneessa käsitellään sitä, miten sota muuttuu rauhaksi ja muistamiseksi. Kävijää haastetaan pohtimaan, miten Suomessa on muistettu. Miten yksilön muisti muuttuu kollektiiviseksi? Millaisia kulttuurisia esityksiä sodasta on ollut? Miten sodantutkimus on kussakin ajassa politisoitunut?

Sodan ja rauhan keskus Muisti on itsekin vallankäyttäjä. Vaikka Muistissa nojataan tutkittuun tietoon ja tieteellinen neuvottelukunta neuvoo museohenkilökuntaa näyttelyiden rakentamisessa, on museoammattilaisten mahdotonta irrottautua kokonaan olemassa olevasta muistikulttuurista.

Tohtorikoulutettava Tuuli Matilan mielestä tärkeää kuitenkin on, että museoammattilaiset tiedostavat käyttävänsä valtaa.

Muistikulttuuri on vahvasti yhteydessä nykyisyyteen

Historian esitykset museoiden seinillä tai oppikirjoissa eivät viittaa vain menneeseen, vaan muuttavat nykyisyyttä. Matila on huomannut, että yltiöisänmaallinen sodantulkinta voi joskus olla poissulkevaa ja että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa sodan retoriikkaa käytetään välillä syrjivän maailmankuvan oikeutukseen.

“Esimerkiksi pakolaiskriisin aikaan kuuli sanottavan, että suomalaiset sotivat aikoinaan, joten mikseivät pakolaisena tulleet jääneet sotimaan”, Matila toteaa.

Museoilta hän toivoo kriittisempiä esityksiä sodasta ja rohkeutta valottaa myös historian kipukohtia.

Esitykset eivät välttämättä korvaisi aiempia, vaan monipuolistaisivat niitä. Kertomuksia kun voi olla monia: Yhtäältä Suomi oli pieni ja väärinkohdeltu kansa, toisaalta tuhoa kylväneen Saksan liittolainen. Suomalaiset pelastivat inkeriläisiä Neuvostoliitosta, mutta toisaalta sulkivat neuvostosiviilejä keskitysleireille. Myös Muistissa huomautetaan, että tuskin yksikään sotaa käynyt maa on ollut syyllistymättä julmuuksiin.

“Sodassa on aina moraalisia arveluttavia kysymyksiä ja päätöksiä”, Matila toteaa.

Tuuli Matila tekee väitöskirjaa Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla. Sodan ja rauhan keskus Muisti sai apurahan rauhaa ja muistamista käsittelevän näyttelyhuoneen toteutukseen.

Jutussa mainittu Olli Kleemola on osallistunut Muistin kuvavalintoihin ja näyttelyn rakentamiseen.

Teksti:  Emilia Mäenmaa
Kuvitus SA-kuvien pohjalta: Kiia Beilinson