juttu

lokakuu 9, 2019

Wihurin rahaston kunniapalkinto Jorma Uotiselle

Tanssitaiteen pitää kehittyä, mutta koreografioiden tekemisessä toistoa ei tule pelätä, sanoo tanssitaiteilija Jorma Uotinen.

Jorma Uotinen seurasi pienenä koululaisena 1950-luvun Porissa kiinnostuneena sivusta hänen kotinsa naapurissa sijainneen paikallisteatterin elämää.

Uotinen löysi tiensä lavalle vain 10-vuotiaana kyseltyään teatterilta, jos hänelle löytyisi jotakin hommaa. Uotista lykästi – tulevalle tuotantokaudelle oli suunnitteilla kolme näytelmää, johon tarvittiin hänen ikäisensä poikalapsi näyttelijäksi.

Tänne et pääse, mutta lavalle kyllä kuulut, sai nuori Uotinen kuitenkin kuulla vuosia myöhemmin Teatterikoulun pääsykokeissa. Sieltä häntä kehotettiin luomaan uraa tanssin parissa – liikkuihan hän ohjaajien mukaan muihin hakijoihin nähden poikkeuksellisella tavalla.

19-vuotiaana Uotinen sairastui, menetti liikuntakykynsä ja joutui opetella kävelemään uudestaan.

“Liikkeen ymmärrys tuli niin syväksi, ettei minulla ollut enää vaihtoehtoja”, Uotinen sanoo.

Hänestä oli tultava tanssija.

Uotinen aloitti Kansallisoopperan tanssijana vuonna 1970. Pian hänet kutsuttiin kutsuttiin tanssimaan Pariisin oopperan kokeellisen tanssin ryhmään. Sittemmin Uotinen on tehnyt mittavan uran tanssitaiteen parissa tanssijana, koreografina ja taiteellisena johtajana.

Jo ennen muuttoaan Pariisiin, Uotinen oli tehnyt joitakin ryhmäkoreografioita Kansallisbaletille.

Läpimurtonsa tanssitaiteilijana hän teki kuitenkin vuonna 1979, kun ensimmäinen sooloteos Jojo näki päivänvalon. Pariisissa tuolloin asunut Uotinen halusi tuoda suomalaisia elementtejä lavalle: Artekin kankaasta tehtiin puku ikiaikaiselle klovnihahmolle. Vanerimatkalaukku oli viittaus sota-aikaan. Lavalla Uotinen tanssi suomalaissäveltäjien Pirjo ja Matti Bergströmin musiikin tahtiin.

Sen jälkeen Uotiselta on tullut lähes jokaisena vuosikymmenenä ryhmäkoreografioiden lisäksi sooloteos.

“Sooloteokset ovat määritelleet sen, kuka olen taiteilijana, tanssijana ja esiintyjänä.”


Sooloteokset ovat määritelleet sen, kuka olen taiteilijana, tanssijana ja esiintyjänä.

Huuto (1984) oli psykologisesti Jojoa syvempi ja käsitteli mieshahmon tuntoja suljetussa huoneessa. Hameeseen ja korkokenkiin pukeutuneena Uotinen käsitteli lavalla miehen näkökulmasta ihmissuhdetta naiseen, fetissiä naiseutta kohtaan ja seksuaalisen identiteetin kysymyksiä.

Taide ja kirjallisuus ovat innoittaneet Uotista koreografioiden tekemisessä.

Egon Schielen maalauksien tunnelma siirtyi Huutoon, kun esimerkiksi inspiraatio teoksen valotekniikkaan haettiin Schielen teosten väreistä. Pariisissa asuessaan Uotinen sai ystäviltään Fernando Pessoan Hetkien vaellus -runoteoksen, jota hän ehti lukea joka päivä vuosien ajan, kunnes se oli pakko Uotisen sanoin “työstää ulos” teokseksi Mies jota ei koskaan ollut.

Uotinen on tehnyt uransa aikana kymmeniä koregrafioita, joista suurin osa on tehty ryhmille. Nuoruudessa koettu liikuntakyvyn menettäminen on näkynyt Uotisen työskentelyssä: koreografioihin ei ole jätetty jaksoja tanssijan improvisaatiota varten.

“Tilaa tulkinnalle tulee olla, mutta koreografia on aina viimeistely”, sanoo Uotinen.

Koreografina hänen käsialansa on muuttunut: esimerkiksi Jojossa ja Huudossa nähtiin terävää ja ankaraa linjaa kun taas viime vuosien teokset Jord (2006) ja Black Water (2009) edustavat liikekielessään väljempää ja vapaampaa suntaan.

Uotisen mukaan uudistuminen on tapahtunut pitkän ajan kuluessa orgaanisesti ja vähitellen. Hän on halunnut pyristellä eroon ulkoapäin tulevasta väkinäisen tuntuisesta uudistumisen pakosta.

Toistoa hän ei ole pelännyt, vaan teoksesta kuuluukin havaita, että se on “uotista”.

“Kunderakin sanoi, että on kirjoittanut samaa kirjaa koko elämänsä.”

1900-luvun alun tanssikuvia verratessa nykypäivään, voi huomata, että vuosisadassa tanssijoiden jalka on noussut kiltistä 45 asteen kulmasta korviin.

Uotisen uran aikana se, miten tanssitaan, kuka tanssii ja missä, on muuttunut. Se on hänestä vain hyvä asia.

Sirkusta ja nykytanssia sekoitetaan keskenään, nuoret pojat löytävät tanssiharrastuksen katutanssin kautta ja liike pyrkii ulos tiloista, joissa sitä on totuttu näkemään.

On kuitenkin eräs asia, joka on tanssissa pysyvää Uotisen mielestä: Tanssissa on kyse ihmisen läsnäolosta.

“Tanssi on hetken taidetta, joka tapahtuu tässä ja nyt”, hän sanoo.

Vaikka toistaisi jonkin liikkeen, ei se ole enää koskaan sama – vain samankaltainen.

Jorma Uotinen palkittiin 9. lokakuuta 2019 kunniapalkinnolla elämäntyöstään suomalaisen tanssitaiteen hyväksi. Palkinto on arvoltaan 30 000 euroa.

 

Teksti: Emilia Mäenmaa
Kuvat: Emma Sarpaniemi

Kuka?

Jorma Uotinen (s. 1950) on suomalainen tanssija, koreografi, laulaja ja mediapersoona. Uotinen on toiminut urallaan muun muassa Suomen Kansallisbaletin johtajana ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän taiteellisena johtajana. Hän luotsasi myös Kuopio tanssii ja soi! -festivaalia taiteellisena johtajana 18 vuoden ajan. TV:stä Uotinen tunnetaan muun muassa Tanssii tähtien kanssa -kisan teräväsanaisena ja tarkkana mutta lempeänä tuomarina.

LUE LISÄÄ AIHEESTA