Yrittäjyys yliopistossa

Yrittäjyydestä ja yrittäjämäisyydestä on tullut näkyvä osa suomalaista korkeakoulupolitiikkaa ja yliopistojen toimintaa. Kaisu Paasio selvittää tutkimuksessaan, miltä muutos näyttää yliopistossa työskentelevien näkökulmasta.

Uusi yliopistolaki astui voimaan kymmenen vuotta sitten. Osana uutta lakia yliopistoille kirjattiin tutkimuksen ja opetuksen lisäksi niin kutsuttu kolmas tehtävä, jonka mukaan yliopiston tulee olla vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Samalla yliopistojen taloudelliset resurssit ovat niukentuneet. Kaiken kaikkiaan yliopistoihin kohdistuu painetta olla tehokkaampia ja perustella yhteiskunnallinen vaikuttavuutensa paremmin.

“Yrittäjyysyliopisto voidaan nähdä yhtenä reaktiona näihin ulkoisiin vaatimuksiin“, sanoo valtiotieteiden maisteri Kaisu Paasio.

Paasio on taustaltaan sosiologi, mutta päätyi valmistumisensa jälkeen töihin Turun kauppakorkeakouluun. Siellä hän on ollut mukana kehittämässä ja kasvattamassa yrittäjyyden oppiainetta sekä opettamassa ja tutkimassa yrittäjyyttä. Työnsä kautta hän on päässyt seuraamaan läheltä, kuinka yrittäjyys on muuttunut marginaalisesta ilmiöstä akateemisessa yhteisössä laajemmin hyväksytyksi oppiaineeksi ja tutkimuskohteeksi. Sitä kautta myös kiinnostus yrittäjyyden roolin merkitykseen yliopistossa syttyi.

Yrittäjyysbuumin alkuvaiheessa yrittäjyys yliopistossa tarkoitti lähinnä yrittäjyyskursseja, opiskelijoiden startup-toimintaa ja skaalautuvaa teknologiayrittäjyyttä. Myös tutkimustulosten kaupallistamista alettiin edistää yhä vahvemmin. Jossakin vaiheessa alettiin kuitenkin puhua, että kaikista ei tarvitsekaan tulla yrittäjiä, vaan riittää, että on yrittäjämäinen asenne eli “osaa katsoa asioita uudesta vinkkelistä ja ottaa elämän omiin käsiin” kuten Paasio muotoilee.

Paasion mukaan monissa yliopistoissa tehdään kaikkea edellä mainittua, mutta siitä ei välttämättä puhuta yrittäjyytenä tai yrittäjämäisyytenä.

“Joidenkin mielestä Y-sana on pelottava. Ajatellaan, että tiedettä tekevä sivistysyliopisto ja yrittäjyys olisivat toistensa vastakohtia.”

Paasio ei itse koe niin, mutta ei suhtaudu kritiikittömästikään yrittäjyysyliopistoon. Päinvastoin, kriittinen lähestymistapa on tärkeässä osassa hänen tutkimuksessaan ja hän uskoo sen tarjoavan uusia näkökulmia ja tapoja tuoda yrittäjyyttä yliopistoon.

Vuonna 2016 Paasion työpaikka, Turun yliopisto, määritteli itsensä uudessa strategiassaan yrittäjyysyliopistoksi, joka “määrätietoisesti kehittää yrittäjyyttä ja yrittäjämäistä asennetta ja toimintaa koko yliopistossa.”

Nyt Paasio tutkii väitöskirjassaan, miltä muutos näyttää ja tuntuu yliopistossa työskentelevien näkökulmasta.

Paasiota kiinnostaa, miten uusi strateginen painotus on muuttanut työntekijöiden arkea. Yrittäjyysyliopiston kaltaisten strategisten hankkeiden yllä leijailee monesti jotain, jota Paasio kutsuu “hallinnon hajuksi”. Sillä hän tarkoittaa sitä, että ihmiset kokevat hankkeen ylhäältä alaspäin vyörytettävänä asiana, johon on vaikea sitoutua.

“Turun yliopisto on loistava keissi siksi, että yrittäjyysstrategia on lanseerattu, mutta muutos ja sopeutuminen ovat edelleen käynnissä. On paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, hyväksy tai ymmärrä.”

Tällöin vaarana on, että yrittäjyyspuhe jää vain strategiapapereiden sanahelinäksi ja kuilu virallisen julistuksen ja arjen välillä kasvaa. Ratkaisuksi Paasio ehdottaa yliopiston työntekijöiden kuuntelemista ja osallistamista yrittäjyysyliopiston toteutukseen, minkä hän uskoo johtavan kestävämpään ja merkityksellisempään yrittäjyystoimintaan yliopistossa.

Tutkimustaan varten Paasio on järjestänyt kuusi ryhmäkeskustelua, joihin hän on kutsunut eri taustaisia ja erilaisissa tehtävissä toimivia yliopiston työntekijöitä. Mukana on sekä ihmisiä, jotka ovat tekemisissä yrittäjyyden kanssa että heitä, joille aihepiiri on tuntematon. Paasio haluaa ymmärtää, miten keskustelijat hahmottavat ja tulkitsevat yrittäjyysyliopiston.

“En ole kiinnostunut siitä, onko joku asia oikeasti näin. Se mitä ihmiset puhuvat minulle on heille totta ja se on se, mitä raportoin. Työssäni on siis kuvaileva ja tulkitseva ote”, Paasio sanoo.

Hän on tehnyt joitakin alustavia huomioita aineistostaan, kuten sen, että keskustelijat hahmottavat yrittäjyyden omista lähtökohdistaan ja eri tavoin. Jotkut näkevät yrittäjyyden sisällön ja tavoitteet suppeasti, toiset taas hyvinkin laveasti, mikä puolestaan vaikuttaa tulkintaan yrittäjyyden sopivuudesta yliopistoon.

”Sanassa on monimerkityksellisyyttä; vaikka puhutaan yrittäjyydestä, se tarkoittaa ihmisille eri asioita, minkä takia voi jäädä epäselväksi, mitä yrittäjyysyliopisto on ja kenelle se on tarkoitettu.”

Tulkintaeroista huolimatta Paasio on tyytyväinen siitä, että yrittäjyys ymmärretään yliopistoympäristössä nykyään laajemmin. Kun yrittäjyys nähdään muunakin kuin liiketoimintana, se puhuttelee useampia ja tekee koko ilmiöstä merkityksellisemmän ja samaistuttavamman. Yrittäjyyden moniäänisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen ovatkin tärkeitä askelmerkkejä yrittäjyyden edistämisessä.

Ilmiönä yrittäjyysyliopisto on kiinnostanut tutkijoita paljon, mutta usein tavoitteena on ollut mallintaa tai jäsentää yrittäjyysyliopistoa sen tavoitteiden tai tehtävien kautta. Paasion mielestä tutkimuksista paistaa usein läpi ajatus siitä, että yrittäjyydellä oletetaan olevan automaattisesti myönteinen vaikutus yliopistoon.

“Tutkijoiden tulisi kuitenkin kysyä, miksi yrittäjyysyliopisto eikä ainoastaan mikä yrittäjyysyliopisto”, hän sanoo.

Paasio ajattelee, että myös yliopistoissa tulisi pysähtyä pohtimaan, mitä yrittäjyydellä tosiasiassa halutaan saavuttaa. Tällä hetkellä monet käytännön toimenpiteet suuntaavat siihen, että opiskelijoita ja tutkijoita kannustetaan perustamaan yrityksiä. Hän uskoo, että kyse on pitkälti rahoituksesta, jonka vastineeksi on kyettävä esittämään numeroita – siksi tutkimuksessa mitataan julkaisujen määrää ja opetuksessa opiskelijoiden tai valmistuneiden määrä.

“Sitten on väkisin keksittävä jotain ja mitataan, kuinka monta yrittäjää meidän opiskelijoista tulee tai miten monta patenttia yliopisto on hakenut. Ne ovat mielestäni keinotekoisia mittareita yrittäjyysyliopiston yhteydessä.”

Paasio ajattelee, että tutkimuksessa ja yliopistoissa tulisi pohtia, onko suuri määrä yrittäjiä automaattisesti parempi asia.

“Tai jos yritysten määrää mitataan, voisiko myös arvioida, kuinka elinvoimaisia tai kasvuhakuisia yritykset ovat?”, Paasio pohtii.

Näin päästäisiin mittaamaan todellista yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Kaisu Paasio on saanut vuosina 2018 ja 2019 kokovuotisen apurahan väitöskirjatyöskentelyyn.