Mitä tapahtuu, kun tanssi ilmestyy tilaan, jossa katsoja voi olla kuka tahansa?
Tanssija ja koreografi Taru Aho on kiinnostunut mahdollisuuksista, joita esimerkiksi julkiset kaupunkitilat luovat liikkeelle ja tanssin kohtaamiselle.
”Rakastuin alun perin siihen, miltä tanssiminen tuntuu.
Siinä on vahvasti mukana fyysinen ulottuvuus, tekninen taito, musiikkiin ja tilaan asettuminen, mutta sen rinnalla on myös sisäinen nautinto: se, mitä liike minussa liikuttaa ja värisyttää, ja miten sen kautta koen yhteyttä ja läsnäoloa.
Nuorempana tätä ei vielä osannut sanoittaa, vaan nautti liikkeestä itsessään. Ajan myötä sen rinnalle on tullut syvyyttä ja ymmärrystä siitä, miten oman kehon kokemuksesta voi avautua myös kohti muuta maailmaa. Omassa tanssissani koettu asettuu aina vuorovaikutukseen ympäristön kanssa.
Erityisesti minua kiinnostavat tanssitaiteen tilat ja se, miten julkisessa tilassa tapahtuva taide muuttaa tanssin kohtaamista. Pohdin paljon sitä, miten ne paikat, joissa tanssia on totuttu näkemään, määrittelevät sitä, ketkä hakeutuvat tanssin äärelle – ja mitä tapahtuu, kun tanssi ilmestyy tilaan, jossa katsoja voi olla kuka tahansa.
Monelle tanssitaide ei ole tuttu kokonaisuudessaan, vaan siihen voi liittyä esimerkiksi populaarikulttuurista, sosiaalisesta mediasta tai baletista periytyviä mielikuvia ja esteettisiä oletuksia. On kiinnostavaa pohtia, millaiseksi tanssitaidekokemus voi muodostua tällaisista lähtökohdista. Kuinka kohdata itselle vieras taidemuoto ja miten taiteilijana voi huomioida katsojien hyvin erilaiset suhteet tanssiin?
Edelleen tuntuu siltä, että tanssitaide mielletään aika pitkälti perinteisillä näyttämöillä tapahtuvaksi taiteeksi. Esimerkiksi kaupungit ovat kuitenkin täynnä mielenkiintoisia, hienoja paikkoja, jotka voisivat toimia näyttämöinä liikkeelle. Silloin sattumalta ohi kulkeva katsoja voi todella olla kuka tahansa tanssitaidetta tunteva tai tuntematon henkilö.
"Maailmassa voi olla olemassa ja ilmaista asioita niin monella tavalla – eri ilmiöt ovat merkityksellisiä eri ihmisille."
Ajattelen, että kyse on myös laajemmista saavutettavuuden kysymyksistä: kenelle tanssi on tarkoitettu ja kenelle se avautuu?
Esimerkiksi omat vanhempani ovat altistuneet paljon tanssille kauttani, mutta silti tanssin kieli ja toimintamaailma ovat heille jollain tavalla vieraita. Joskus tuntuu, että kirjallisuus tai vaikkapa teatteri avautuvat monelle helpommin, koska niissä ollaan kiinni kielen kautta jäsentyvissä tarinoissa. Tanssin maailma usein pakenee sanoin ilmaistavia asioita.
Mutta jos tanssijan kohtaisi mahdollisimman matalalla kynnyksellä osana omaa arkeaan esimerkiksi omassa asuinympäristössään tai muualla julkisessa kaupunkitilassa, voisiko se tehdä tanssitaiteesta helpommin lähestyttävää? Voisiko siitä syntyä kokemus, että tässä taidemuodossa onkin jotain puhuttelevaa tai jännittävää, joka vaikkapa ohjaa katsomaan omaa ympäristöä uusin silmin?
En toisaalta halua omassa työssäni aliarvioida katsojaa tekemällä tanssista jotenkin ylenpalttisen helppoa tai selittävää. Kiinnostavaa on olla aidosti myös niiden yksityiskohtaisten ja välillä monimutkaistenkin taiteellisten kysymysten äärellä.
Pohdin kuitenkin paljon sitä, miten kurkistaa niistä lähtökohdista kohti maailmaa ja katsojaa. Kuinka voisi ylittää sen vieraantumisen kokemuksen, joka joskus liittyy siihen, ettei kaikkea ymmärrä, ja sen sijaan kutsua ihmiset kokemaan ilman vaatimusta ymmärtää oikein tai väärin?
Maailmassa voi olla olemassa ja ilmaista asioita niin monella tavalla – eri ilmiöt ovat merkityksellisiä eri ihmisille. Siksi minua kiinnostaa luoda tilaa kokemukselle, joka ei perustu ensisijaisesti ymmärtämiseen, vaan kohtaamiseen ja jaettuun läsnäoloon.”
Kuvat: Elias Ervast
