Olkaamme kuin orangit

Eläinten piirtäminen on taiteilija Tea Mäkipäälle tapa tutkia lajien käyttäytymistä ja pohtia, millaisen tilan ihminen jättää muulle eläinkunnalle.

Pastellipiirustuksissa näkyy gorilloja, simpansseja ja orankeja. Ne tulivat Tea Mäkipäätä vastaan eläintarhassa, ja vaikka hän oli alun perin siellä etsimässä aivan toisenlaisia lajeja, kädelliset varastivat kuvataiteilijan huomion. Ehkäpä siksi, että ihmisten ja muiden apinoiden käytöksessä on paljon samaa, hyvässä ja pahassa.

Jos ihmisapinoita haluaisi asetella jonkinlaiseen hierarkiaan, Mäkipään mallissa ihmiset ja simpanssit olisivat alimpana: me rettelöimme, taistelemme omasta paikastamme ja sodimme – jopa tapamme lajitovereitamme vain, koska voimme. Gorilloilla on omat keskinäiset kamppailunsa, mutta enimmäkseen ne pyrkivät tulemaan toimeen keskenään.

Ylimpänä taiteilijan pyramidissa olisivat orangit, jotka keskittyvät tappeluiden sijaan syömään lehtiä ja elämään rauhassa.

”Me ja simpansit jäämme vielä luokalle tässä ihmisenä olemisessa. Sanoisin, että olkaamme ihmiskuntana enemmän kuin orangit eikä simpansit”, Mäkipää sanoo.

Mäkipää on aina ollut utelias oppimaan lisää eri eläinlajeista ja niiden selviytymiskeinoista maailmassa, jota ihminen muokkaa. Eläintarhassa kohtaamansa kädelliset hän valokuvasi ensin, ja pyrkii nyt piirtämisen kautta tutustumaan eläimiin tarkemmin.

Tehtävänä rakastuminen lajiin

Tea Mäkipää valmistui Kuvataideakatemiasta Helsingissä vuonna 1997 ja suoritti maisterintutkinnon Royal College of Artissa Lontoossa vuonna 2003. Sen jälkeen hän on työskennellyt kansainvälisesti niin Euroopassa ja Yhdysvalloissa kuin Australiassa ja Aasiassakin.

Installaatioiden, valokuvan, videon ja veistosten parissa työskentelevä Mäkipää tutkii teoksissaan, millainen olisi ihmiselle ekologisesti ja moraalisesti kestävä tapa olla osa muuta elämän kirjoa. Käynnissä olevaa ekologista katastrofia hän on käsitellyt esimerkiksi Atlantis-installaatiossa, jossa jo osittain veden alle vajonneessa talossa arkinen ihmiselämä näyttää jatkuvan normaalisti. Uutta toivoa tulevasta uumoileva installaatio We Will Win sai kotipaikkansa tänä kesänä Hannoverista Saksasta.

Mäkipää kokee, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä vähemmän maailmassa tuntuu olevan järkeä. Vaikka tieto ympäristön kantokyvyn horjumisesta lisääntyy jatkuvasti, luonnonvarojen ylikulutus ja ilmastonmuutos vain kiihtyvät.

Viime vuosina taiteilija on päättänyt etsiä ja manifestoida toivoa. Ja vedota järjen lisäksi tunteisiin: hänestä kiinnostava kysymys on esimerkiksi se, miksi tietyt eläinlajit koetaan söpöinä ja hellyttävinä, toiset ikävinä tai jopa luotaantyöntävinä.

Käytännössä Mäkipäälle taide on hyvä syy päästä lähelle uteliaisuutensa kohteita, eläimiä ja muuta luontoa, sekä yrittää ymmärtää ihmisyyttä tätä kautta.

”Piirtäminen on ajattelua, mutta myös tuntemista. Annan itselleni tehtäväksi rakastua johonkin tiettyyn eläinlajiin: haluan ymmärtää heidän maailmaansa ja tapaansa kommunikoida.”

Ahma on yksi Mäkipään erityisistä innostuksen kohteista, jolla on taiteilijan mielestä valitettava imago-ongelma. Se saattaa liittyä eläimen ääntelyyn: ahma urahtelee ja murisee tavalla, joka voi kuulostaa ihmisen korvaan pelottavalta. Ahma myös siirtelee, säilöö ja syö esimerkiksi autojen alle jääneiden eläinten raatoja. Ehkä juuri siksi sen maine tappajana on ylimitoitettu.

”Ahmahan on sellainen tärkeä luonnon talonmies, joka siivoaa muiden jälkiä. Ahmojen kanssa työskentelevät ihmiset rakastavat niiden luotettavuutta ja touhukkuutta.”

Mäkipää haluaa yrittää arvostaa myös eläimiä, jotka eivät hänestä tunnu automaattisesti helposti lähestyttäviltä. Haastavin kohde on ollut tavallinen hämähäkki, jonka elämää Mäkipää on tarkkaillut lähietäisyydeltä kotonaan. Yleensä hän pyrkii kohtaamansa eläimen kanssa jonkinlaiseen vuorovaikutukseen, mutta hämähäkit eivät juuri seurustele edes lajitovereidensa kanssa.

”Tietysti hämähäkeistäkin löytyy kaikenlaista jännittävää ja söpöä, kun tarkkaan katsoo. Mutta niitä on ihmisenä aika vaikea oppia lukemaan.”

Hämähäkin piirtäminen on osoittautunut myös teknisesti uuvuttavaksi: kahdeksan karvajalan esittäminen on vaatinut paljon työtunteja. Lopputuloksena syntyneet teokset ovat mukana Arachno-How; the Agency of Spiders -näyttelyssä, joka avautui kesäkuussa 2026 Ranskan Montbardessa.

Sanakirja tallentaa katoavaa monimuotoisuutta

Syksyllä 2025 Mäkipää palasi asumaan Helsinkiin, jossa hän viettää vuoden Wihurin rahaston Temppelikadun taiteilija-ateljeessa. Eläinpiirustusten lisäksi Mäkipää haluaa edistää Helsingin residenssin aikana sanakirjaprojektia, joka on kytenyt hänen mielessään jo vuosien ajan.

Idea sanakirjaan syntyi Mäkipään halusta ymmärtää paremmin eläinten käyttäytymistä ja signaaleja. Ajatuksena on koota pala kerrallaan teos, joka sisältäisi piirustuksia, kuvia ja tekstillisiä kuvauksia eläinten eleistä ja ilmaisuista.

Projekti lähti liikkeelle, kun Mäkipää työsti Australiassa Battle of Australia -teostaan. Se juhlistaa ja mainostaa paikallisia, sukupuuton partaalla keikkuvia eläinlajeja.

”Tuntui siltä, että ympäriltä katosi jatkuvasti ainutlaatuisia ja upeita eläimiä, joista monet ihmiset eivät välttämättä olleet koskaan kuulleetkaan.”

Taiteilijalle mieleen jäivät esimerkiksi woylie eli harjashäntäkaniinikenguru, pieni rottakenguru, joka elää alati kutistuvalla alueella Länsi-Australiassa, sekä Carnabyn mustakakadu, jonka pesimiseen tarvittavat vanhat eukalyptuspuukolot ovat pitkälti kadonneet hakkuiden vuoksi.

Temppelikadulta käsin Mäkipää vierailee muun muassa Ähtärissä ja Korkeasaaressa haastattelemassa eläintenhoitajia, jotka ovat päivittäin tekemisissä eri lajien kanssa. Ahman, apinoiden ja hämähäkkien lisäksi piirustuksiin – ja mahdollisesti myöhemmin koottavaan sanakirjaan – voi tallentua esimerkiksi karhun kieltä ja joutsenien viestintätapoja.

”Toivon osaltani että ihmiset löytävät yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötätuntoa sitä eläimistöä kohtaan, mitä meillä vielä on. Kun suojellaan biodiversiteettiä, suojellaan samalla ihmisiä. ”

Teksti: Heini Huhtinen
Kuva: Annukka Pakarinen