“Yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvitaan kipeästi enemmän tutkijoiden ääntä”

Yhä useampi tutkija kokee yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen  luonnollisena osana omaa rooliaan. Tutkijat kaipaavat kuitenkin nykyistä enemmän tukea ja ohjausta tiedeviestinnän tekemiseen, toteavat tutkimustiedon yleistajuistamisen ammattilaiset Johanna Vaattovaara ja Urpu Strellman.

Suomen kielen professori Johanna Vaattovaara ja kustantaja Urpu Strellman alkoivat 2000-luvun loppupuolella kouluttaa yhdessä tutkijoita tutkimustiedon yleistajuistamisessa ja tiedeviestinnässä. Tuolloin tiedeviestinnän lähtökohdista ja periaatteista ei vielä ollut olemassa yhtään suomenkielistä teosta. Vaattovaara ja Strellman päättivät toimittaa sellaisen itse, ja Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus) ilmestyi vuonna 2013.

Nyt Strellman ja Vaattovaara työstävät uutta opasta, joka tarjoaa ajankohtaisia näkökulmia ja työkaluja tutkimustiedon viestimiseen tiedeyhteisön ulkopuolella.

Syksyllä 2024 he myös toimivat kouluttajina Wihurin rahaston tutkijoille suunnatussa tiedeviestintäkoulutuksessa. Kysyimme kouluttajakaksikolta, mitä tutkimustiedon yleistajuistamisesta olisi tärkeää ymmärtää juuri nyt.

Miksi nyt oli aika tehdä uusi, tieteen yleistajuistamiseen keskittyvä teos?

Johanna: Ilmestyessään Tieteen yleistajuistaminen -kirjamme tuli siihen polttavaan tarpeeseen, jonka viimeistäänkin Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ensimmäinen tiedeviestinnän toimenpideohjelma Tiede kuuluu kaikille laukaisi liikkeelle. Viimeisen 10 vuoden aikana tiedeviestintä on merkittävästi kehittynyt ja monimuotoistunut, ja sen merkitys on tunnistettu korkeakouluissakin aivan uudella tavalla. Se, mikä ei ole samassa mitassa kasvanut, on tutkijoiden tiedeviestintäkoulutuksen resurssit. Nyt tekeillä oleva kirja on tähdätty tähän tarpeeseen: sen avulla tutkija tai kuka tahansa aiheesta kiinnostunut voi ikään kuin kouluttaa itse itseään.

Urpu: Vielä vuonna 2013 oli paljon tutkijoita, jotka avoimesti sanoivat, että he haluavat vain tehdä tutkimusta, eivät missään nimessä puhua siitä laajalle yleisölle. Nyt lain määrittelemä yliopiston kolmas tehtävä eli yhteiskunnallinen vuorovaikutus on tullut monelle luonnolliseksi osaksi omaa roolia tutkijana – ja moni tahtoo siitä osan omaa rooliaan. Ymmärrys siitä, että omalla työllä on merkitystä myös laajemmalti kuin akateemisessa yhteisössä on lisääntynyt, ja sanoisin, että ehkä myös kynnys keskustella omasta alasta julkisesti ja laajemman yleisön kanssa on madaltunut.

Samaan aikaan viestinnän kanavat ovat muuttuneet paljon. Sosiaalisen median rooli on vahvistunut, mutta sen rinnalle on tullut uusia muotoja, kuten podcasteja ja videoita. Tutkijalla on todella monia paikkoja, joissa viestiä ja vaikuttaa, ja tarve saada ohjausta ja ideoita tähän lisääntyy koko ajan.

Miten sosiaalinen media on mullistanut tiedeviestinnän tapoja?

Johanna:  Sosiaalisen median etuna on, että tutkijat ja tutkimusryhmät voivat viestiä omasta aloitteestaan ja omilla ehdoillaan. Tämä on varmasti ruokkinut myös esimerkiksi tiedepodcastien kasvavaa suosiota. Sosiaalisessa mediassa tutkimuksesta viestimisen tiedetään myös merkittävästi kasvattavan tutkimuksen huomiota tutkijoiden omien verkostojen piirissä. Tietoisuus tästä on ehkä yksi syy siihen, miksi tiedeviestintään motivoidutaan siitä huolimatta, ettei siitä edelleenkään samalla tavoin palkita vaikkapa korkeakoulujen tehtävientäytöissä kuin ns. kovista julkaisuista.

Urpu: Sosiaalinen media on monipuolistunut: alkuaikoina jyränneiden vapaa-ajan sisältöjen oheen on tullut paljon asia- ja sisältövetoista ammatillista viestintää. Itsestäni tuntuu, että moni on todella kyllästynyt kissavideoihin, meemeihin ja hassutteluun ja kaipaa niiden sijaan tai ainakin niiden oheen kiinnostavaa keskustelua.

Jos haluaisi provosoida – ja miksei haluaisi! –, sanoisin, että tiedeviestintä sosiaalisessa mediassa kompensoi paljon myös sitä, että valtamedia näyttää olevan kiipelissä yrittäessään tasapainoilla klikkiuutisten ja kunnianhimoisen journalismin välillä. Tutkijat ja muut asiantuntijat sen sijaan saavat sosiaalisessa mediassa vedettyä ihmisiä mukaan kiinnostaviin ja joskus mutkikkaisiinkin kysymyksiin ja aihepiireihin.

Moni tutkija kavahtaa repivää keskustelukulttuuria ja hyökkäyksiä asiantuntijoita kohtaan. Miten rohkaisisitte heitä osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Johanna: Ikävä kyllä monet sellaiset aiheet, joista kaikkein kipeimmin yhteiskunnassa tarvitaan tutkimuspohjaista yhteiskunnallista keskustelua, kuten vaikkapa maahanmuutto, luontokato tai sukupuoli-identiteettiin liittyvät kysymykset, ovat juuri niitä aiheita, joista viestiminen tutkijoille on selkeä maalittamisen kohteeksi joutumisen riski.

Nämä riskit ja kokemukset on onneksi laajasti yliopistoissa ja muissakin tutkijoita ja tiedeviestintää tukevissa organisaatioissa tunnistettu, ja tällaisissa tilanteissa tutkijat saavat tukea.

Vuosien varrella kohtaamistani, tiedeviestintää eri muodoissaan harjoittavista tutkijoista onneksi vain pieni vähemmistö on joutunut tällaisen myrskyn silmään. Tiede kuuluu kaikille, ja demokaraattiset yhteiskunnat tarvitsevat tutkimustietoa kehittyäkseen. Vaikka kaikki tieteet ja aiheet eivät ole esillä yhtä paljon, sellaista tutkimusalaa tai aihetta ei olekaan, josta ei kannattaisi viestiä. Kysymys kulloinkin on vain sen pohtimisesta, mitä, kenelle, miksi, milloin ja millä tavalla.

Urpu: Välillä todella vaikuttaa siltä, että internetin tarjoamat mahdollisuudet keskustella ja kommentoida ovat tuhonneet sivistyneen keskustelukulttuurin. On selvää, että tutkija ei haluaisi, jaksaisi eikä ehtisi ryhtyä keskusteluihin, joissa argumentointi lipeää jo alkumetreillä asiasta ja myös asiallisuudesta. On helpompaa tehdä arvokasta tutkimusta ja jättää myrskyävät keskustelut omaan arvoonsa.

Kyse on kuitenkin myös vastuusta. Jos ne, joilla on asioista parempaa tietoa – ja jotka pystyvät erottamaan tiedon mielipiteestä – vetäytyvät julkisesta keskustelusta, se tarkoittaa, että ääni ja valta jää niille, jotka keskusteluun jäävät. Kun katsoo viime vuosien poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä, näkee, mitä siitä seuraa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun tarvitaan kipeästi enemmän tutkijoiden, tieteen ja asiantuntemuksen ääntä. Mitä enemmän sitä on, sitä vaikeampi sitä on sivuuttaa. Kyse on vaikuttamisesta ja suuria sanoja käyttäen siitä, millaisessa yhteiskunnassa me haluamme elää.

Johanna Vaattovaara ja Urpu Strellman ovat saaneet tekeillä olevan, tieteen yleistajuista käsittelevän tietokirjan kirjoittamiseen Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan.