Antti Laitisesta piti tulla kuvajournalisti, mutta performanssit ja taiteilijuus veivät mukanaan.

Jenny ja Antti Wihurin rahaston taiteilija-ateljeessa viimeiset kaksi vuotta työskennellyt kuvataiteilija Antti Laitinen tekee pääasiassa performansseja kameralle. Hän on töissään muun muassa rakentanut  saaren,  juossut ihmisenkokoisessa juoksupyörässä, painanut hikistä vartaloaan paperille ja purkanut palan metsää osiin ja järjestänyt sen uudestaan. Kansainvälisenkin mittapuun mukaan menestyneen Laitisen polku kuvataiteilijaksi ei ollut kuitenkaan itsestään selvä.

Elettiin 2000-luvun alkua Turussa, kun Antti Laitinen työskenteli valokuvauksen opintojensa ohella Turun Sanomissa lehtivalokuvaajana.
’’Olen alun perin valokuvaaja. Siitä kaikki on lähtenyt.’’
Hänestä piti tulla lehtikuvaaja, mutta valokuvataiteeseen keskittyneet opinnot veivät mukanaan. Laitinen valmistui vuonna 2002 Turusta valokuvaajaksi, mutta oli tehnyt ensimmäisiä performanssejaan jo opintojensa aikana. Hänen lopputyönsä Turusta oli videoteos ’’Bare Necessities’’, jossa taiteilija on itse pääosassa. Hän asui metsässä päiviä ilman ruokaa, juomaa ja vaatteita ja dokumentoi kaiken videolle.
’’Performanssit tulivat ikään kuin vahingossa mukaan tekemiseeni’’, Laitinen pohtii.

Turusta Laitinen jatkoi Helsingin kuvataideakatemiaan, sillä hän halusi laajentaa osaamispohjaansa valokuvauksen ulkopuolelle. Vuonna 2004 hän valmistui taiteen maisteriksi. Kymmenen vuotta sitten Laitinen tutki töissään usein työntekoa ja erityisesti protestanttista työtä ja moraalia. Esimerkkinä Laitinen mainitsee työn, jossa hän kaivoi kuoppaa ensin seitsemän minuuttia, sitten seitsemän tuntia ja lopuksi seitsemän päivää. Kunkin kuopan pohjalta hän nosti kiven ja esitti ne kuvissa nimillä ’’Kivi, jota kaivoin seitsemän minuuttia’’, ’’Kivi, kaivoin seitsemän tuntia’’ ja ’’Kivi, jota kaivoin seitsemän päivää’’.

Viime vuosina Laitisen töissä on ollut vahvasti läsnä dekonstruktion ja rekonstruktion teemat eli asioiden purkaminen ja niiden kokoaminen uudestaan.
’’Rekonstruktio on kuin palapelin rakentamista. Alan usein pohtia, olisiko tällainen mahdollista.’’
Laitinen sanoo, että monet hänen töistään ovatkin yrityksiä tehdä jotain.
’’Lopputuloksen ei tarvitse olla täysin onnistunut, mutta prosessi voi olla kiinnostava. Dokumentaatio, jota näytän, on juuri tätä prosessia. Se on voi olla jopa kiinnostavampaa, että asiat menevät jollakin tavalla pieleen.’’

Oli kyse työn tekemisen tai dekonstruktion teemoista vaikuttaa siltä, että Laitinen on töissään aina tekemisissä luonnon kanssa.
’’Vaikka työni tapahtumapaikkana on usein luonto, käsittelen usein muita teemoja”, hän kuitenkin pohtii.
Hän ei oikein itsekään tiedä, miksi hän lähes aina hakeutuu luonnon pariin työstämään teemojaan.
’’Olen maalta kotoisin ja ollut paljon metsässä lapsena. Minulla ei ollut nuorena taiteilijana työhuonetta pitkään aikaan, joten metsä oli minulle kuin iso studio, jossa oli paljon materiaalia mitä käyttää ja tilaa puuhastella.’’

Vaikka Laitisen töiden teemat ovat siirtyneet pois työn tekemisen tarkastelusta, vaativat hänen työnsä edelleen pitkäjänteistä uurastusta, pikkutarkkuutta ja aikaa. Herää kysymys siitä, miten ihmeessä hän ehtii ja jaksaa kaiken?
’’Puurtaminen ja ylivakavissaan tekeminen tuo tietynlaista koomisuutta töihini. Tietysti voisin ottaa kaivinkoneen, jonka avulla rakentaisin saaren, mutta onhan se paljon hauskempaa, jos joku tyyppi ajattelee, että perkele nyt otan lapion ja rakennan sen saaren itse.’’
Töiden suunnitteluun menee myös niin paljon aikaa, että Laitinen usein nauttii, kun pääsee vihdoin tekemään jotakin fyysistä – ja onhan hänellä välillä harjoittelijoita apuna.

Antti Laitinen on elänyt taiteestaan jo reilu kymmenen vuotta maassa, jossa jokaista apurahaa kohden on liikaa hakijoita. Residenssipaikkoja ja apurahoja on ollut hänen uransa alusta asti. Wihurin taiteilija-ateljeessa viettämänsä kahden vuoden aikana Laitisen arki on muuttunut entistäkin kiireellisemmäksi ja hänestä on tullut aidosti kysytty taiteilija ympäri maailmaa. Venetsian biennaali on jo käyty vuonna 2013 ja tänä vuonna työt ovat vieneet häntä esimerkiksi Ranskaan Loiren laaksoon. Ensi vuonna Laitisen on määrä esittää töitään Suomessa, Tanskassa ja Kiinassa.

Antti Laitinen kutsuu itseään kuvataiteilijaksi, sillä kuvataiteilija voi tehdä mitä tahansa.
’’On turha alkaa laittaa itseään lokeroon. Muut voivat toki sen tehdä jos haluavat, en minä siitä pahastu’’, hän sanoo.
Se lienee viisasta, sillä Laitinen vaikuttaa mieheltä, jolta voidaan nähdä vielä ihan mitä tahansa.
’’Yhteisötaidetta en ole vielä tehnyt. Ehkä se on se juttu ensi vuonna.’’