Tekstiilikonservaattorit Henna Koskinen ja Taina Leppilahti ovat opiskelleet ja tehneet työuransa yhdessä. Nyt he saavat rahaston Käden taito -palkinnon tunnustuksena kädentaidon ylläpitämisestä ja kehittämisestä.

Taina Leppilahti ja Henna Koskinen ovat sekä opiskelleet että tehneet uransa yhdessä. Nyt kahdenkymmenen vuoden työuran jälkeen he ovat saaneet yhdessä Jenny ja Antti Wihurin rahaston Käden taito –palkinnon tunnustuksena kädentaidon ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Suomessa pienen piirin toimesta tapahtuva tekstiilikonservointi on arvokasta työtä, joka harvoin kuitenkaan tulee huomatuksi.

Henna Koskinen oli vielä peruskoulussa, kun hän huomasi luokalle näytetystä koulutustaulusta sanan ’tekstiilikonservaattori’. Koskisen suvussa oli ollut taiteenalan ihmisiä, ja hänellä oli itsellään vahva tunne siitä, että haluaa tehdä töitä käsillään. Hän kävi kuvataidelukion, opiskeli artenomiksi ja pääsi opiskelemaan tekstiilikonservointia muotoiluinstituuttiin. Taina Leppilahden tien samalle uralle voisi nähdä olleen kiinni todella pienestä – nimittäin Helsingin Sanomien ilmoituksesta alkavasta konservaattorikoulutuksesta. Leppilahti oli opiskellut jo aikaisemmin artesaaniksi ja artenomiksi sekä tehnyt keikkatöitä tekstiilitaiteilijalle. Kahden pojan syntymän jälkeen hänelle tuli kuitenkin tunne, että hän haluaa vielä kouluttautua lisää.

Leppilahti ja Koskinen aloittivat opintonsa samaan aikaan vuonna 1997. Seuraavan kolmen vuoden ajan he tekivät yhdessä ryhmätöitä ja huomasivat, että yhdessä työskentely toimi saumattomasti. Valmistuttuaan tekstiilikonservaattoreiksi vuonna 2000 Leppilahti ja Koskinen totesivat, että on parempi yhdistää voimansa ja osaamisensa kuin olla kilpailijoita. Ensimmäinen tehtävä ei ollut vähempää kuin Suomen Kansallisoopperan suuren kaksiosaisen ”Sävelkudos” -tekstiiliteoksen puhdistaminen. Asiakkaiksi tulivat yritykset, seurakunnat, yksityiset ja yhteisöt, joukossa mm. Merimieskirkko, Eduskunta ja Suomen Pankki.

Tekstiilikonservaattorin nimikkeen taustalle kätkeytyy tietoja ja taitoja, joita maallikko ei osaisi edes kuvitella konservaattorin tarvitsevan. Kemia on yksi tärkeimmistä asioista, joita konservaattorin tulee ymmärtää.
”On olennaista tietää, minkälaisia hajoamisaikoja kullakin tekstiilillä on ja miten ne reagoivat muiden materiaalien ja olosuhteiden kanssa”, Leppilahti kertoo.
Leppilahden ja Koskisen puheessa toistuvat sanat kuten ph-arvo, neutralisointi ja haperoituminen. Jos ei tietäisi mistä puhutaan, voisi kuvitella keskustelijoiden olevan aivan toisella alalla. Toinen tärkeä elementti konservaattorin työssä on taidehistorian tuntemus. Koskinen kertoo, että heidän tulee tunnistaa tyylilajeja ja pystyä kertomaan asiakkaalle minkä ikäinen kukin työ on. Vaikka moni pyytää heitä arvioimaan myös tekstiilin arvon, he eivät sitä voi tehdä – arvon määrittää markkinat. Tyypillinen arvotekstiilin tarina on seuraavanlainen: esimerkiksi riiputettavat tekstiilit venyvät, jolloin ne laitetaan kaappiin. Kaapissa niihin iskevät home ja hyönteiset. Oikeasti arvotekstiilit kannattaisi tuoda hoitoon jo ennen kuin ne joutuvat huonoon kuntoon.

Konservaattorien tärkeimmät työvälineet ovat loppujen lopuksi hyvin arkisia – imuri, sakset, kirurginneulat, pinsetit, silkkikankaat ja pesuallas ovat kovassa käytössä yrityksessä elvyttää huonokuntoista kangasta. Jos työ on tehty hyvin, näyttää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta jos konservointi on suoritettu erityisen ammattitaitoisesti, puskaradio levittää tietoa heistä, joiden nimet jäävät harvemmin näkyviin. Tekijöilleen työ on kutsumustyötä.

Leppilahti ja Koskinen ovat paitsi tekstiilikonservaattoreita myös yrittäjiä. He ovat olleet ammattilaisina töissä koko uransa vain itselleen. Yrittäjyyden haasteet ovat heille samat kuin muillekin. Välillä töihin meinaa hukkua ja he pystyvät jopa työllistämään opiskelijoita. Toisaalta on myös aikoja, kun he vain odottavat, että puhelin soi.

”Jos tekstiilin eteen ei tee mitään, se häviää.”

”Töiden odottelu on pahinta. Heti kun on tiukkaa taloudessa, konservoinnista kiristetään”, Koskinen sanoo.
Leppilahden mielestä se on harmillista – taidetekstiilit esimerkiksi kertovat meistä itsestämme ja suomalaisten historiasta.
”Tekstiili on herkkä materiaali. Jos sen eteen ei tee mitään, se häviää.”
Leppilahti ja Koskinen tekevät työtä, jonka tarkoituksena on pelastaa ja säilyttää arvokkaat tekstiiliteokset tuleville sukupolville. Konservoitava esineistö on useimmiten tärkeä osa kansakuntamme kulttuuriperintöä.