Inhimillinen kohtaaminen itsenäisyyspäiväviikolla

Kymmenen eri ikäistä ja eri taustoista tulevaa ihmistä kohtasi toisensa itsenäisyyspäiväviikolla jakaakseen ajatuksiaan isänmaallisuudesta Erätauko-menetelmällä. Mitä tapahtui, kun keskustelijoiden ei tarvinnut vakuuttaa toisia omista näkemyksistään, vaan pyrkiä kuuntelemaan ja ymmärtämään toista?

Itsenäisyyspäiväviikolla tiistaina 3.12. Jenny ja Antti Wihurin rahaston toimistolle saapui kymmenen toisilleen ventovierasta henkilöä jakamaan näkemyksiään siitä, mitä isänmaallisuus heille merkitsee, millaisia merkityksiä sille julkisessa keskustelussa annetaan ja mitä se voisi parhaimmillaan tarkoittaa.

Kun tilaisuutta alettiin järjestää reilu kuukautta aiemmin, oli selvää, että paikalle haluttiin eri ikäisiä, eri sukupuolta edustavia ja erilaisilla kulttuurisella ja sosio-ekonomisella taustalla varustettuja keskustelijoita. Lisäksi toivoimme löytävämme ihmisiä, jotka suhtautuvat itse aiheeseen eri tavoin. Olisi ollut myös mielenkiintoista saada mukaan joku, joka ei puhu lainkaan Suomen kieltä. Jouduimme kuitenkin toteamaan, että keskustelukielen vaihtaminen englanniksi olisi vaikuttanut olennaisesti muiden keskustelijoiden ilmaisuvoimaan.

Ovesta astui sisään monipuolinen joukko: nuorin heistä oli yläasteikäinen ja vanhin eläkkeellä oleva rakennusalan yrittäjä. Kahden muun nuoren lisäksi joukkoon mahtui muun muassa ympäristötutkija, entinen yritysjohtaja, kirjallisuuskriitikko, toimittaja, dokumentaristi ja maanpuolustuksellisessa organisaatiossa työskentelevä henkilö. Todellisuudessa he ovat toki enemmän kuin nämä yksiulotteiset kuvaukset antavat olettaa.

Meille oli tärkeää, että pystymme luomaan luottamuksellisen ilmapiirin ja osallistujille turvallisen olon. Siksi kutsussa kerrottiin etukäteen, että keskustelussa on käytössä Chatham House -säännöt ja turvallisemman tilan periaatteet.

Alun kahvittelun jälkeen keskustelijat istuivat rinkiin. Keskustelua vetänyt Wihurin rahaston työntekijä kävi läpi Erätauko-menetelmään kuuluvat rakentavan keskustelun pelisäännöt ja piti aiheeseen liittyvän alustuksen. Osallistujia pyydettiin jättämään puhelimensa laukkuun ja keskittymään aiheeseen ja toisiinsa puolentoista tunnin ajan.

Provokatiivinen alku toi eroavaisuudet esiin

Kielenkantoja viriteltiin pariporinalla. Osallistujia tökittiin provokatiivisella harjoituksella, jossa heidän piti pohtia, mitä he vastaisivat kysymykseen ”Oletko isänmaallinen?”. Ajatusleikissä ainoat vastausvaihtoehdot olivat kyllä tai ei. Jatkokysymyksiä ei saanut esittää eikä vastaustaan saanut selittää millään tavalla.

Osallistujia pyydettiin jakamaan parikeskustelussa esiin nousseita ajatuksia koko ryhmälle.

”Hirveän helppoa, vastaus on kyllä”, aloitti ensimmäinen.

”Vahvasti kyllä, mutta riippuu, kuka kysyy. Kysyjän lärvin perusteella myöntäisin”, jatkoi toinen ja vaati saada tietää kysyjän taustat tai mitä hän tarkoittaa isänmaallisuudella.

”On myös tilanteita, joissa en koskaan myöntäisi olevansa isänmaallinen, koska odinit haluaa omia isänmaallisuutta ja se ei vastaa yhtään omaa kuvaa isänmaallisuudesta”, hän täydensi.

Harjoitus oli onnistunut, sillä se paljasti, että osalla oli sanaan mutkaton suhde ja toisilla ei lainkaan.

Keskustelussa todettiin, että viime vuosina sana on alkanut saada tummia sävyjä. Osa koki sanan leimaantuneen vahvemmin kuin toiset: yksi sanoi liittävänsä isänmaallisuuden sanana nationalismiin.

”Arvostanko Suomea? Joo, mutta en koe olevani isänmaallinen.”

Keskustelijoilla oli erilaisia näkemyksiä siitä, miten sanan negatiivisiin sävyihin tulisi suhtautua: jotkut reagoivat pysyttäytymällä sanasta mahdollisimman kaukana. Toiset halusivat nimenomaan käyttää sanaa, jotta sen sisältöä eivät saisi määrittää ääriliikkeet.

Nuorimman kansainvälistä koulua käyvän osallistujan mukaan isänmaallisuus ei ole nuorten käyttämä termi ja hänen korvaansa se kuulostaa erottelevalta ”me ja te” -jutulta. Eräs nuori aikuinen sanoi ymmärtävänsä, että isänmaallisuus on ”pyhää” vanhemmille ihmisille ja heidän kanssaan pitää keskustella siitä kunnioittavasti, mutta oman ikäisten keskuudessa se tuntuisi oudolta.

Tasapainoilua globaalin ja kansallisen ajattelun välillä

Kun keskustelijat saivat kertoa, mitä isänmaallisuus heille tarkoittaa tai mitä se voisi tarkoittaa vailla konnotaatioita, nousi esille kiitollisuutta, arvostusta, velvollisuudentunnetta ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itseä suurempaan.

Keskustelijat alkoivat pian pohtia, millaisten asioiden eteen he haluavat työskennellä ja millä ehdoilla varjella niitä. Näiden seikkojen nähtiin määrittävän sitä, onko isänmaallisuus positiivista vai ei.

“Isänmaallisuus voidaan nähdä sopimuksena isänmaan kanssa. Se takaa muun muassa turvallisuuden ja koulutuksen ja itse hoitaa vastavuoroisesti yhteiskunnallisia velvollisuuksia.”

Muutama osallistujista nosti esiin, että arvostus omaa kieltä ja kulttuuria kohtaan muuttuu haitalliseksi silloin, kun alkaa pitää itseään parempana kuin muita.

Ympäristökysymysten nähtiin haastavan koko isänmaallisuusajattelua: maiden rajat hälvenevät ilmastonmuutoksen vaikutusten äärellä ja tekemisemme vaikuttavat muihin.

“Isänmaallisuus on tasapainoilua globaalin ja kansallisen ajattelun välillä. Huolehditaan, että yhteiskunta pärjää ja ettei riistetä muita”, muotoili eräs.

Osallistujilla oli samankaltaisia näkemyksiä siitä, mitä he Suomessa arvostavat: terveydenhuoltoa, instituutioiden ja viranomaisten luotettavuutta, turvallisuutta ja tasa-arvoa.

”Pori Jazzeilla voi presidentti istua vieressä lippis päässä. Näin ei ole monessa muussa paikassa.”

Keskustelijoiden parissa vallitsi myös näkemys, jonka mukaan suomalaisuuden ei pitäisi olla rajattua. Silti romanikulttuurissa kasvanut keskustelija kertoi lapsena kokeneensa, että jotkut ”kantasuomalaiset pitivät itseään arvokkaampana” ja kohdanneensa koulussa rasismia, kiusaamista ja ennakkoluuloja.

”Minulle on huudettu: te ette ole suomalaisia, olette mustalaisia. Jos koen olevani suomalainen, niin sitten olen suomalainen”, hän sanoi.

Keskustelussa haastettiin ajatusta siitä, että elääkseen täysipainoista elämää Suomessa, tulisi omaksua jonkinlainen yhtenäiskulttuuri. Pohdittiin, miten Suomessa voisi olla monia rinnakkaisia maailmoja sulassa sovussa keskenään.

”Pakko osata olla eri kulttuurien ja uskontojen kanssa. On itsestään selvää, että kaikki muualta tulleet ovat samanarvoisia”, pohti itseään vahvan isänmaalliseksi kutsunut keskustelija.

Osallistujista nuorin kiteytti, että parhaassa tapauksessa isänmaallisuus tarkoittaisi luottamusta kaikkien ihmisten välillä, niin vanhojen kuin nuorten.

Voisimmeko juhlia muutakin kuin talvisodan ihmettä?

Eniten näkemyseroja keskustelijoilla oli sen suhteen, minkälaisissa asioissa isänmaallisuus kiteytyy ja mitä itsenäisyydessä juhlitaan.

Yksi koki sotahistorian kytkemisen isänmaallisuuteen kiusallisena, eikä osannut liittää sitä omaan isänmaallisuuteensa.

Syitä sotamuistelulle haettiin yhdessä.

“Ehkä suuret ikäluokat haluavat käydä läpi traumaa, koska aiemmin ei olla puhuttu sodasta”, pohti yksi keskustelijoista.

Eräs kertoi, kuinka hänen lapsilleen sodan glorifiointi oli vierasta. Teini-ikäisen reaktio Tuntemattomaan sotilaaseen oli ”eihän tossa kukaan voittanut”.

Paitsi siksi että sotasymboliikka ei puhuttele nuoria, uusia juhlimisen aiheita kaivattiin myös sen vuoksi, että Suomen tulevaisuus nähtiin yhä moninaisempia alkuperiä sisältävänä.

”Syntyvyyden lasku tarkoittaa sitä, että tarvitsemme maahanmuuttajia isolla volyymilla. Miten silloin isänmaallisuus tulee muuttumaan?”

Työnsä puolesta maanpuolustuskulttuurin keskellä elävä osallistuja koki, että suomalaisen isänmaallisuuden rituaalien ei tarvitsisi olla niin kiveen hakattuja.

“Voidaan nähdä muuallakin jotain uutta isänmaallisuuteen sopivaa.”

Toinen keskustelija pohti, miksi itsenäisyysjuhlan syyt ovat niin yksipuolisia – Suomessahan on paljon asioita, mitä voisi juhlia, kuten tutkimusta ja taidetta.

”Kyse on siitä, katsotaanko menneisyyteen vai tulevaisuuteen.”

Inhimillinen kohtaaminen

Ilmapiiri oli läpi keskustelun kunnioittava ja yhdessä sovituista pelisäännöistä pidettiin kiinni.

Yksi keskustelijoista pohtikin jälkeenpäin, kuinka paljon tunnelmaan vaikutti se, ettei tarvinnut vakuuttaa toista omista näkemyksistään vaan pyrkiä vain kuuntelemaan ja ymmärtämään toista, vaikka ei samaa mieltä asiasta olisikaan.

“Keskustelu tämän huoneen ulkopuolella on yleensä paljon myrskyisämpää.”

Keskustelun aikana jaettiin hyvinkin henkilökohtaisia asioita: sairautta, vankilaa, syntymää ja kuolemaa. Virallisen osuuden jälkeen moni osallistujista jäi juttelemaan keskenään. Tunnelma oli vapautunut.

Yhdenvertaiseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen vaikutti myös eräs toinen seikka – osallistujia pyydettiin tilaisuuden alussa esittäytymään ainoastaan etunimellään. Tällä kertaa he eivät olleet edustamassa ketään tai mitään. Se oli yhtä humaania kuin kohtaaminen saunan lauteilla.

Arto Mäenmaa
asiamies

Kuvataiteilija Petri Hytönen kuvaa teossarjassaan Suomi-ilmiö kotimaataan humoristisesti piikitellen. Kuvan teos Pilkillä (2011) on Wihurin rahaston taidekokoelmassa.