juttu

28.5.2024

Pirstaleisessa todellisuudessa tietäminen vaatii paljon työtä

Sosiaaliantropologi Roosa Rytkönen lähti Siperiaan seuraamaan ilmastonmuutostutkimusta, mutta päätyikin väittelemään paikallisten tutkijoiden kanssa ilmaston lämpenemisen todellisesta luonteesta. Kokemus johti suurempaan kysymykseen: kuinka tiedämme sen, mitä tiedämme?

Venäjän levittämää disinformaatiota ja salaliittoteorioiden värittämää yhteiskuntaa on tutkittu jo melko paljon. Neuvostoaikaisen sensuurin sijaan nyky-Venäjällä propaganda pyrkii häivyttämään koko objektiivisen totuuden mahdollisuuden laittamalla kaikenlaista informaatiota liikkeelle. Lopputuloksena on hyvin pirstaloitunut käsitys yhteisestä todellisuudesta

Melko vähän tiedetään kuitenkin siitä, miten venäläiset itse suunnistavat tässä haastavassa tietoympäristössä arkipäiväisessä elämässään. Kysymys nousi keskeiseksi teemaksi sosiaaliantropologi Roosa Rytkösen väitöskirjassa, johon kuuluva vuoden mittainen etnografinen kenttätyö vei hänet Tomskiin Länsi-Siperiassa.

Etnografisessa tutkimuksessa tutkija on itse läsnä tilanteissa, joita hän pyrkii ymmärtämään. Alun perin Rytkönen halusi selvittää, kuinka ilmastonmuutoksesta tuli tutkimusprioriteetti Siperian vanhimmassa yliopistossa Tomskissa. Siperiaa kutsutaan usein ilmastonmuutoksen ruutitynnyriksi: ilmaston lämpenemisen vaikutukset näkyvät siellä voimakkaasti, mutta alueella ovat myös valtavat fossiiliset varannot, jotka ovat Venäjän nykyiselle järjestelmälle taloudellisesti ja geopoliittisesti korvaamattomia.

Kenttätyössä Rytkönen sai yliopiston ilmastonmuutokseen keskittyvästä tutkimusinstituutista oman työpöydän, osallistui tutkimusyhteisön arkeen ja teki laadullisia haastatteluita luonnontieteilijöiden kanssa. Nopeasti hän huomasi, että suuri osa tutkijoista kyseenalaisti ilmastonmuutoksen vakavuuden tai ihmisen toiminnan vaikutuksen ilmiöön. Tutkijat kyseenalaistivat myös muita väittämiä tavoilla, jotka muistuttivat heidän epäilyksiään ilmastonmuutoksesta.

Havainto johti isompaan kysymykseen: miten tiedämme sen, mitä tiedämme? Rytkönen päätyi tutkimaan sitä, kuinka Tomskin yliopiston luonnontieteilijät ja paikalliset ympäristöaktivistit arvioivat tietoa ja pyrkivät hahmottamaan totuutta. Tutkimuksessaan hän kutsuu tätä episteemiseksi navigaatioksi.

Voiko neutraalia tietoa olla?

Tutkijoiden näkemykset liittyivät Rytkösen mukaan usein isompaan tieteen murrokseen Venäjällä. Neuvostoliiton aikana osittain suljettu Tomsk pyrki kenttätyön aikaan kansainväliseksi tutkimuskeskukseksi, ja tutkijat joutuivat omaksumaan työssään uusia, ”läntisiä” mittareita, joista heidän toimeentulonsa riippui. Vaikka tutkimusyhteisön keskeinen jäsen oli ilmastonmuutoksen vakavista seurauksista usein julkisuudessa puhuva professori, monet hänen kollegoistaan pitivät ilmastonmuutosta trendinä, joka tekee heidän tutkimuksestaan globaalisti relevanttia, mutta jonka saama huomio ei ole tieteellisesti perusteltua.


Mielestäni on tärkeää ottaa vakavasti ne todelliset haasteet, joita ihmiset kohtaavat yrittäessään hahmottaa totuutta erilaisissa konteksteissa.

”Monet ajattelivat, että ilmastonmuutos on se, mitä kirjoitat rahoitushakemukseen, jotta saat myönteisen päätöksen.”

Vaikka tutkijoiden maailmankuva oli korostetun tieteellinen, he pitivät itsestään selvänä, että poliittiset ja taloudelliset intressit vaikuttavat kaikkeen tiedontuotantoon – neutraalia tietoa ei tässä mielessä ole. Heille esimerkiksi Rytkösen luottamus suomalaisessa mediassa esitettyihin tilastoihin näyttäytyi naiivina, ei kriittisenä ajatteluna.

Rytkönen myös muistuttaa, että propagandaa ei yleensä luoda tyhjästä, vaan toimiakseen sen on jollain tavalla resonoitava ihmisten kokemusten kanssa. Toisin sanoen: näkemyksien, jotka näyttäytyvät valtion propagandaa myötäilevinä, takana saattaa olla monia eri syitä. Keskusteluissa kärkevienkin kommenttien taustalta paljastui usein vähitellen nyansseja ja ambivalenssia.

Vähitellen Rytkösen tutkimus myös laajeni paikallisiin ympäristöaktivisteihin, jotka kenttätyön aikana yhdistivät voimansa paikallisen kierrätysyhtiön pelastamiseksi. Rytkönen kiinnostui siitä, miksi aktivistit olivat niin intohimoisia juuri kierrättämisen suhteen ja ponnistelivat varmistaakseen, etteivät lajitellut jätteet päätyisi kaatopaikalle.

”Kierrätyshän nähdään helposti vähän puuhasteluna, jolla ei ole suurempaa rakenteellista merkitystä. Mutta aktivisteille se oli konkreettinen tapa rakentaa parempaa maailmaa tässä ja nyt ympäristössä, jossa kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat hyvin rajoitettuja.”

Kierrätykseen liittyvät debatit myös kietoutuvat suurempiin kysymyksiin tietämisestä. Jos Venäjällä on hankala saada tietoa edes siitä, mitä lajitelluille roskille tapahtuu, kuinka hankkia luotettavaa tietoa paljon monimutkaisemmista kokonaisuuksista, kuten ilmastonmuutoksesta?

”Tietäminen vaatii usein paljon työtä – erityisesti ympäristössä, jossa on runsaasti sekavaa informaatiota ja epäluottamusta”, Rytkönen summaa.

Yllättävän avoimia väittelyitä

Rytkönen koki, että tutkimuksen onnistumisen kannalta hänen oli haastatteluissa oltava valmis avaamaan ja perustelemaan myös omia näkemyksiään. Vaikka julkisessa keskustelussa korostuu usein venäläisten länteen kohdistuva epäluuloisuus, suurin osa tutkijoista oli valmis keskustelemaan avoimesti myös vaikeista aiheista. Kokemus oli Rytköselle valtavan tärkeä.

”En ole koskaan elämässäni väitellyt niin paljon enkä käynyt niin mielenkiintoisia ja intohimoisia keskusteluja. Vaikka oltiin monista aiheista eri mieltä, se ei johtanut esimerkiksi välien katkaisemiin tai ulos sulkemiseen”, hän sanoo.

Enää vastaava kenttätutkimus Venäjällä ei olisi mahdollista. Sodan myötä tila avoimesti erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä esiintuovalle keskustelulle on kutistunut olemattoman pieneksi. Myös väittelyiden emotionaaliset ja eettiset panokset olisivat täysin uudella tasolla.

 

Lisäksi hyökkäyssota on vaikuttanut Tomskin yliopiston arkeen merkittävästi: kansainvälinen yhteistyö länsimaisten kumppaneiden kanssa on katkolla.

Rytkönen uskoo, että monelle hänen keskustelukumppaneistaan sota ei kuitenkaan tullut täysin yllätyksenä.

”Maailman hahmottaminen lännen ja Venäjän välisten jännitteiden kautta oli niin selvästi nähtävissä monien puheissa.”

Kuuntelemisen tärkeys ja vaikeus

Parempi ymmärrys siitä, miten ihmiset arvioivat tietoa, on tärkeää niin ilmastonmuutoksen, globaalien pandemioiden kuin disinformaationkin torjunnassa. Mitä keskustelut Tomskin luonnontieteilijöiden kanssa opettivat Rytköselle? Ainakin sen, että on hyvin vaikea kuunnella ihmisiä, joiden ajattelee olevan väärässä.

”Siis oikeasti kuunnella.”

Erityisen vaikeaa Rytkösen oli kuunnella ilmastonmuutoksen kieltäviä näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka resonoivat valtion propagandan kanssa. Tutkimuksen alussa ärsyyntyminen vei paljon tilaa. Vähitellen tunnereaktiot kuitenkin laimenivat.

Kysyminen ja kuunteleminen ovat avainasemassa, jos halutaan saada ihmisiä reflektoimaan syitä omille näkökulmilleen ja luoda yhteyksiä eri informaatiokuplien välille, Rytkönen ajattelee.

”Mielestäni on tärkeää ottaa vakavasti ne todelliset haasteet, joita ihmiset kohtaavat yrittäessään hahmottaa totuutta erilaisissa konteksteissa. On myös todella mielenkiintoista ja palkitsevaa yrittää ymmärtää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.”

Hieman ennen Rytkösen lähtöä Tomskista eräs haastatteluihin osallistunut tutkija paljasti, että hänen käsityksensä ilmastonmuutoksesta oli mullistumassa. Tutkija mainitsi, että Rytkösen läsnäolo oli vaikuttanut asiaan: Rytkösen kysymykset tutkijan skeptismin syistä olivat kuljettaneet hänen ajatuksiaan uusille urille.

Roosa Rytkönen sai Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan väitöskirjan viimeistelyyn.

Teksti: Heini Huhtinen
Kuvat: Miikka Pirinen

Kuka?

  • Roosa Rytkönen
  • Venäjään erikoistunut sosiaaliantropologi
  • Työskentelee post doc -tutkijana soiden ennallistamiseen liittyviä kiistoja tutkivassa projektissa Birminghamin yliopistossa.
  • Käsitteli Manchesterin yliopistoon tekemässään väitöskirjassa ilmastonmuutostutkijoiden ja ympäristöaktivistien episteemistä navigaatiota Länsi-Siperiassa.

LUE LISÄÄ