Lokakuussa yli 400 tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen toiminnan harjoittajaa sai apurahan. Mutta mitä tapahtuu myönnön jälkeen? Keväällä 2018 heistä viisi avaa meille elämänsä ja työnsä. Annamme mukaan kertakäyttökamerat, vapaan sanan ja rutkasti rohkeutta. Tässä sarjassa emme keskity lopputulokseen, vaan prosessiin.

Ote työpäiväkirjasta
Julkaistu 12.helmikuuta 2018

Äitiysloma on virallisesti alkanut mutta tässä ammatissa asia ja tilanne on kuitenkin vähän eri. Kukaan ei sano että nyt loppu, älä tule enää töihin, kiitos ja näkemiin. Kirjoittaminen ja käsikirjoituksen maailmaan unohtuminen on hetkittäin kuin hengittämistä, en halua olla kirjoittamatta, siis tekemättä töitä. Tietokone nököttää uskollisena keittiön pöydällä joka aamu ja houkutus avata se ja kirjoittaa edes muutama tunti on liian suuri. Tavallaan tuntuu jopa helpommalta kirjoittaa kun se tapahtuu vapaaehtoisesti, kun minulla olisi lupa nimenomaan vain olla raskaana, levätä ja odottaa, mutta silti valitsen toisin.

Olen melko varmasti löytänyt ratkaisun jolla saan romaanin keskivaiheilla jumissa olleen solmun auki. Olen tavoittanut erään henkilön äänen, keksinyt ratkaisevan käänteen, mutta kaikki vaatii vielä hirveän paljon suunnittelua ja hiomista, edessä on vielä niin paljon.

Tällaista on ollut nyt, enemmän miettimistä ja tekstin läpi käymistä kuin täysin uuden kirjoittamista. Hieman sekavien mielikuvituskarttojen ja kuvien luomista, kokonaisuuden hidasta mutta ääriviivoiltaan yllättävänkin selkeää hahmottamista.

Mutta on myös päiviä jolloin on vaan annettava periksi. Olo on raskas, fyysisesti ja henkisesti. Ajatuksia on vaikea saatttaa loppuun asti, istuminen tekee kipeää ja olen hirvittävän väsynyt. Käsikirjoitus tulee jäämään kesken, toistaiseksi, se on vain hyväksyttävä.

Ote työpäiväkirjasta
Julkaistu tiistaina 23. tammikuuta 2018

Helsingin Kirjailijoiden ihana työhuone piti luovuttaa seuraaville vuoden lopussa, joten kirjoitan taas kotona, keittiön pöydän ääressä, aina tämä sama pehmeäksi virttynyt neule ylläni.

Päivät toistuvat nyt hyvin samankaltaisina.

Lapsi herättää puoli kahdeksan aikaan, kömpii viereen ja kysyy noin tuhat kysymystä. Syömme aamiaisen, puemme ja kävelemme viiden minuutin matkan päiväkotiin. Käyn kävelyllä, tulen kotiin, keitän kahvia ja kirjoitan, noin kolme tuntia. Syön lounaan ja luen hetken, käyn läpi kirjoittami, hion ja muokkaan, tunnen joko iloa tai turhautumista. Neljään mennessä suljen koneen ja haen lapsen päiväkodista.

Puhelin soi harvoin, sähköposteja tulee silloin tällöin. Perheeni lisäksi en tapaa ketään, en puhu kenellekään. Suurinpiirtein näin, viitenä päivänä viikossa. Työn tässä vaiheessa pidän viikonloput vapaina, annan mielen levätä ja keskityn elämiseen ja perheeseen, yritän muutenkin olla edes vähän sosiaalinen.

Romaani etenee hitaasti. Tekisi mieli sanoa että tuskallisen mutta ehkei kuitenkaan. Tämä on kuitenkin jo viides kirjani, luotan siihen että kaikkia vaiheita tarvitaan, myös näitä hiljaisempia ja jollain tapaa varovaisia. Jokainen askel tuntuu tärkeältä koska tarina alkaa olla jo niin pitkällä että alusta en halua enää aloittaa.

Ja romaanin ohella työstän kahta muutakin kirjaa, kirjoitan blogia ja kolumneja. Joskus saan itseni yhä siitä ajatuksesta kiinni, että miten tekstin rytmin ja sävyn löytäminen on niin vaikeaa kun olen niin onnekas että saan keskittyä vain yhteen asiaan, kirjoittamiseen, mutta onhan tässä aika monta palloa ilmassa taas. Ja useimpina päivinä saan kuitenkin melkein jokaisesta kopin.

Ote työpäiväkirjasta
Julkaistu tiistaina 2. tammikuuta 2018

Elokuussa 2016 olen aamulenkillä Hietaniemen rannassa. Jostain, kuten aina, mieleeni tulee kuva. Pysähdyn, keskityn. Keski-ikäinen nainen lähes peilityynen meren rannalla, aikaisin aamulla, odottamassa jotain. Hänen nimensä on Helena Aalto ja hänellä on vaaleat hiukset ja harmaat silmät. Haluan tietää hänestä kaiken. Ajattelen, että ainakin voisin kokeilla, pienten hetkien sijaan kertoa yhden kokonaisen elämän, alusta loppuun, kertoa kaiken.

Vuotta myöhemmin, syyskuussa, olen Hailuodossa, Kulttuuritalo Päiväkodin residenssissä. Romaani on jo ottanut askeleita eteenpäin, kustannustoimittaja lukenut yhden version, alusta keskivaiheille, antanut positiivista palautetta. Edessä on kuitenkin vielä todella paljon työtä, siitä olemme samaa mieltä.

Taloudellinen tilanteeni on sellainen kuin se on oikeastaan ollut viimeisten kuuden vuoden aikana aina: olen saanut keväällä isomman apurahan joka riittää noin marraskuuhun asti ja odotan kovasti uusia päätöksiä. Tällaista se on. Rahat riittävät aina muutamaksi kuukaudeksi, joskus jopa vuodeksi eteenpäin. Epävarmuus häiritsee mutta ei ole (vielä) muuttunut lamaannuttavaksi.

Kirjoittamisen katkaisee sähköposti: Wihurin säätiö on päättänyt myöntää teille 8000 euron apurahan romaanin Aalto kirjoittamiseen.

Tunne on tuttu, hetken niin täysi, kevyt ilo ja onni, joku uskoo tähän työhön mitä teen, ihan oikeasti toivoo sen valmistuvan. Koska tässä ammatissa palautetta saa kovin harvoin, lähinnä kirjojen ilmestyessä, tuntuvat apurahapäätökset eräänlaisilta palautekeskusteluilta: joko teet hyvää ja kiinnostavaa työtä tai turhaa työtä. Tämä on tietysti hieman kärjistettyä mutta silti. Edellinen kirjani on ilmestynyt yli vuosi sitten ja hieman yllättävältä taholta tuleva myönteinen päätös ja tuki antaa todella paljon uskoa omaan työhön. Ilmaiseksi ei tätä(kään) työtä halua kukaan tehdä.