Hanna Saarikoski ei anna valmiita vastauksia

Maalari ja installaatiotaiteilija Hanna Saarikoski etsii vastausten sijaan kysymyksiä. Tammikuussa residenssijaksonsa Rovaniemellä aloittanut taiteilija ei saa hiilestä tarpeekseen.

Tammikuussa Hanna Saarikoski keikkui kolme päivää tikkaiden nokassa, ripustaen noin kaksisataa puuhiilestä muotoiltua lintua kattoon. Kuten linnut yleensä, nämäkin syntyivät pohjoisessa ennen muuttoaan etelään, keskelle maailmanlaajuisen mittaushistorian lämpimintä tammikuuta.

Lintujen synnyinpaikaksi voisi merkitä Rovaniemen, tarkemmin ottaen Lapin yliopiston, jonne Saarikoski kutsuttiin tammikuusta eteenpäin työskentelemään yliopiston ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston yhteiseen residenssiin. Koko taiteilijanuransa ajan Saarikoski on työskennellyt pienissä pätkissä. Nyt taiteilija onkin ihan uuden tilanteen edessä: hän saa työskennellä kolmen kuukauden ajan täysin oman aikataulunsa mukaisesti.

Eivätkä uudet asiat Saarikosken elämässä lopu vielä tähän. Syynä hiililintujen syntymään on nimittäin ensimmäinen yhteisnäyttely puoliso, taiteilija Antti Laitisen kanssa. Rauman taidemuseossa esillä oleva Sula / Molten pohtii osuvasti jäätä ja sen sulamista.

Lapissa ei onneksi vielä sula mikään.

”Olen päässyt vanhanajan talveen. Kun ajatus ei kulje, otan sukset alle ja lähden ladulle”, Saarikoski kertoo.

Elämän tärkein rakennusaine

Hiili. Siitä Saarikoski, joka työskentelee sekä installaatioiden että maalauksen parissa, ei vielä kolmen päivän uuvuttavan ripustusurakankaan jälkeen ole saanut tarpeekseen. Eikä ihme, sillä onhan hiili alkuaineena kaiken elämän kannattelija. Lisäksi se on teollisen vallankumouksen mahdollistanut fossiilinen polttoaine sekä länsimaisen taidetradition yksi tärkeimmistä työvälineistä.

Taiteilijavuosiensa alkuajoilta Saarikoski muistaa piirustushiilen jäljen paperissa. Hän harjoitteli klassista kuvaa piirtämällä mallista hiilellä, joka paperia koskettaessaan piti kuivaa, raapivaa ääntä, ja josta syntyi helposti vahinkojälkiä – ”sotkemisen ja poispyyhkimisen eleitä”, kuten Saarikoski kuvaa.

Hiilipötköllä voi piirtää ja sotkea, mutta sillä ja siitä voi tehdä paljon muutakin. Hiilestä voi esimerkiksi rakentaa mustan kokopuvun, joka näyttää isolta karvaiselta möröltä.

Vuonna 2018 syntyi Saarikosken ensimmäinen taiteellinen kokeilu hiilimateriaalilla, performanssi ”C”, jossa taiteilija puki ylleen piirustushiilistä rakennetun koko kehon ja kasvot peittävän asun. Puku yllään hän liikkui ensin Turun keskustassa ja teki vuotta myöhemmin videoteoksen, jossa hiilihahmo kiertää kehää valkoisella paperilla.

Kuuluu rauhoittava, tuulikellomainen ääni, kun hiilenpalaset solahtelevat toisiaan vasten. Samaan aikaan hiilihahmon kankea kehä on kuin ihmiskunnan historia: itseään toistava, omiin tapoihinsa virttynyt. Teos – ja hiili materiaalina – sisältää keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia.

”Läsnä on kaksi tasoa samanaikaisesti: suru siitä, minkälainen maailma on nyt, ja lohtu siitä, miten paljon taiteessa voi pitää mukana vaikeasti käsiteltäviä asioita”, Saarikoski kuvaa.

Kysymyksiä vailla vastauksia

Viimeaikaisten teostensa ympäristötematiikasta huolimatta Saarikoski ei usko, että taiteen tehtävänä olisi muuttaa ihmisten käsityksiä tai mielipiteitä. Hän vierastaa ajatusta siitä, että taide voisi vaikuttaa suoraan.

”Jos teos antaa voimia olla jonkin asian, esimerkiksi ympäristökatastrofin, kanssa, se on tietysti hyvä. Mutta itse pyrin siihen, että teoksen sanoma ei ole lukkoon lyöty.”

Mitään jaettua merkitystä taiteella ei Saarikosken mielestä ole. “Kun teos kolahtaa, syntyy ihmeellinen tunnistamisen kokemus, joka on jollain tasolla irti siitä ajasta, missä teos on tehty. Taiteen merkitystä ei kuitenkaan voi purkaa aukottomaan selitykseen, jonka kaikki ymmärtävät ja jakavat. Siitä huolimatta sen merkitys voidaan tunnustaa”, hän kuvaa.

Vastausten sijaan Saarikoski etsii kysymyksiä. Hän kieltäytyy antamasta teoksilleen lukuohjeita tai selityksiä, mutta kertoo, että ne kysymykset, joiden kanssa hän itse painiskelee, liittyvät taiteentekemiseen itseensä. Hän pohtii esimerkiksi, mitä on kuva ja miten eri aistit vaikuttavat sen havaitsemiseen. Yksittäisten teosten kohdalla kysymykset alkavat hahmottua tekemisen aikana.

”Parhaimmillaan maalatessani ihmettelen itsekin, mitä siinä tapahtuu. Miten materiaali vaikuttaa, entä koko muu ympäristö ja tilanne? Koen, että jotain siitä ihmettelystä jää lopputulokseen.”

Taiteen katselijoilta taas voi nousta ihan erilaisia kysymyksiä. Esimerkiksi kahdeksasluokkalaiset nuoret tiedustelivat Saarikoskelta, miten tämä pääsi hiiliasussaan keskelle valkoista paperia jälkiä jättämättä ja pelottiko häntä olla asun sisällä.

Lähtisikö se lentoon?

Saarikoski käyttää usein itseään mallina videotöissään. ”See Paris and Die” (2012) kuvaa taiteilijan matkaa Ranskan pääkaupungissa silmät suljettuina, ja ”Eyeliner” (2013) -teoksessa hän piirtää kasvoilleen ääriviivoja mustalla rajauskynällä. Saarikoski kertoo, että kun ei ole ihan varma, miten teos tulee rakentumaan, on helpompi käyttää itseään koekaniinina kuin asettaa toinen ihminen alttiksi.

Kokeilu ja tee-se-itse-mentaliteetti ovat kuuluneet Saarikosken eetokseen lapsesta lähtien. Hänen vanhempansa joutuivat työttömiksi lama-aikana, ja pienellä maalaispaikkakunnalla mahdollisuuksia ei ollut loputtomasti. Asiat piti tuunata, kekseliäisyyttä tarvittiin.

”Jos joku meni rikki, se korjattiin. Kun penskana pohdin, miten kuumailmapallo rakennetaan, isä antoi minulle välineet ja sanoi, että kokeilepa, lähtisikö se noilla lentoon. Asenne ja tekemisen meininki on vaikuttanut omaan taiteilijuuteeni.”

Vaikka kaksisataa hiililintua viettävät seuraavat kuukaudet katonrajassa leväten, taiteilija itse aikoo tehdä päinvastoin: hän on jo ryhtynyt työstämään seuraavaa kokonaisuutta. Tekeillä on näyttely Rovaniemen Arktikum-talon Galleria Valoon. Saarikoski haluaa jatkojalostaa hiilellä työskentelyä ja pohtia, mitä kaikkea tällä mustalla, huokoisella materiaalilla voikaan tehdä. Nyt päivässä riittää tunteja kokeiluun ja ehkä jopa riskinottoon.

”Yritän tehdä näyttelyn tässä ajassa. Toivotaan, että tulee hyvä. Pitäisi tosin vielä keksiä, missä täällä Rovaniemellä voisin tehdä hiiltä.”

Teksti: Johanna Osváth
Kuvat: Jouni Porsanger

Jenny ja Antti Wihurin rahasto on järjestänyt yhdessä Lapin yliopiston kanssa vierailevien kutsutaiteilijoiden residenssiohjelmaa vuodesta 1995 lähtien. Rovaniemelle lähtee vuosittain kaksi taiteilijaa kolmen kuukauden jaksoksi.