juttu
12.2.2020
Kun kaikki alkoi alusta
Sodan ja jälleenrakennuksen aikainen 1940-luku ei ollut ainoastaan ankeaa ja lamaannuttavaa aikaa Suomessa, väittää tutkija Laura Berger. Sen sijaan näkemykselliset arkkitehdit rakensivat tulevaisuuden Suomea aatteellisesti ja innostuneesti.
Kun arkkitehtuurin historian tutkija Laura Berger teki muutama vuosi sitten Viipurin kirjastoa käsittelevää väitöstutkimustaan, eräs aineisto Suomen Arkkitehtuurimuseon arkistossa kiinnitti hänen huomionsa. Yli kolmenkymmenen vuoden takaisessa haastattelussa arkkitehdit Heikki ja Kaija Siren muistelivat sodan aikaista ja jälkeistä 1940-lukua.
Bergerin yllätykseksi Sirenit kuvailivat jälleenrakennuksen aikaa hurmaavana alkusoittona ja heräämisenä – ei vain synkkänä ja ikävänä lamaantumisen aikana.
Kun Berger perehtyi tarkemmin aikakauden dokumentteihin, sai hän havainnolleen vahvistusta.
Sirpaleisesta arkistomateriaalista tihkui innostus. Vaikutti siltä, että olemassa olevaa infrastruktuuria, rakennuksia ja yhteiskuntajärjestelmää ei tyydytty jälleenrakennuksen aikana vain korjaamaan, vaan tulevaisuuden Suomea rakennettiin aatteellisesti ja innostuneesti.
“Ministeriöiden ja arkkitehtien papereista voi aistia lähes maanisen energian tehdä jotakin”, Berger sanoo.
Nyt Berger selvittää väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessaan, miten ja millaisin periaattein jälleenrakennus tarkalleen ottaen organisoitiin rakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun näkökulmasta.
Maa- ja metsätalousministeriön ohjekirjanen opasti oikeaoppista rakentamista suomalaisille.
Systeeminen muutos edellyttää vallitsevien ajattelutapojen kyseenalaistamista
Sodan jälkeisinä vuosina suomalaiset ylsivät huimiin saavutuksiin: he asuttivat nopeassa tahdissa puoli miljoonaa ihmistä, loivat uutta rakennuskantaa, kehittivät sosiaalisia ja teknisiä ratkaisuja ja organisoivat kansalaisyhteiskuntaa perustamalla uusia käytäntöjä.
Rakennusmateriaalien, rakennusosien ja jopa kokonaisten rakennusten standardisointi vastasi tarpeeseen rakentaa asutusta ja infrastruktuuria nopeasti, kohtuullisin kustannuksin ja laadusta tinkimättä. Kaikkea ikkunanpokista, elementteihin ja kokonaisiin taloihin sai esivalmistettuina. Rakennustietokorttijärjestelmä luotiin suunnittelijoiden tueksi varmistamaan rakennuksen eri osien yhteensopivuus ja luotettava laatu.
Sodassa tuhoutuneita koteja korvaamaan suunniteltiin lukuisia pientalotyyppejä, kuten rintamamiestaloja, jotka nykyisinkin sävyttävät suomalaista maisemaa. Erityisesti maaseudulla tyyppitalot mahdollistivat tavallisille ihmisille rakennusluvan ja tarvittavien rakennusmateriaalien saamisen.
Jälleenrakennuksen aikakaudella tehtiin myös isoja ideologisia sosiaalipoliittisia valintoja. Esimerkiksi Asuntorakennustuotannon valtuuskunta Arava perustettiin luomaan sosiaalista asuntotuotantoa, mikä mahdollisti laadukkaan ja kohtuuhintaisen kodin monille.
“Iso systeeminen muutos oli mahdollista toteuttaa vain, koska rauhanaikaisia ajattelutapoja kyseenalaistettiin ja arvioitiin uudelleen”, Berger sanoo.
Nopea jälleenrakennus edellytti kaiken päätöksenteon keskittämistä. Kaupungin ja maaseudun asioista päätettiin yhdessä paikassa ja työvoiman sekä yleisen materiaalipulan säännöstelystä vastasti vuodesta 1942 lähtien vain yksi toimija: Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto KYMRO.
”
Iso systeeminen muutos oli mahdollista toteuttaa vain, koska rauhanaikaisia ajattelutapoja kyseenalaistettiin ja arvioitiin uudelleen.
Aikakauden arkkitehdeillä oli suuri vaikutus siihen, mihin suuntaan suomalainen yhteiskunta kehittyi.
“Se missä ihmiset syövät, nukkuvat ja tekevät töitä riippuu siitä, mihin rakennetaan.”
Arkkitehdit eivät vain ottaneet vastaan toimeksiantoja vaan osallistuivat aktiivisesti tulevaisuuden suunnitteluun monissa rooleissaan. Esimerkiksi Alvar Aalto, Aulis Blomstedt, Viljo Revell ja Esko Suhonen työskentelivät sotilashallinto-osastolle, antoivat lausuntoja ministeriöille ja vaikuttivat jälleenrakennukseen ammattiliittonsa SAFA:n jäseninä.
Jälleenrakennus on abstrakti ja vaikeasti hahmotettava asia, mutta Bergerin mukaan arkkitehtien työn tutkiminen tarjoaa johtolangan suuremman vyyhdin selvittämiseen.
Laura Berger tekee väitöskirjan jälkeistä tutkimusta Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella.
Jälleenrakennuksesta oppeja nykypäivään
Laura Berger on väitellyt arkkitehtuurin historiasta, mutta hänellä on humanistis-yhteiskuntatieteellinen opiskelutausta. Berger ei ainoastaan tutki fyysisiä asioita, vaan tekee niiden perusteella laajempia tulkintoja yhteiskunnasta.
Erityisesti Bergeriä kiinnostaa, voidaanko 1940-luvun valtavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta saada tietoa, joka auttaisi nykypäivän haasteiden ratkaisemisessa.
Sellaisia haasteita ovat Suomessa esimerkiksi kysymykset rakennusten kestävyydestä ja ekologisuudesta, kaupunkien ja maaseudun välisestä suhteesta maankäytön kannalta sekä asuinpaikkana tai siitä millaisilla järjestelmillä mahdollistetaan kohtuuhintainen asuminen tavallisille ihmisille.
Suomalaisten tavasta järjestäytyä nopeasti sodan jälkeen ollaan kiinnostuneita myös ulkomailla, missä miljoonia ihmisiä asuu tälläkin hetkellä sodan- ja konfliktien jälkeistä elämää vaatimattomissa oloissa.
“Meillä on ainutlaatuista tietoa siitä, mitä pitää tehdä, kun on epäselvää, kenelle kaikki isot maa-alueet kuuluvat ja kaikki infrastruktuuri vesivedoista lähtien on tuhoutunut.”
Suomessa toteutettu evakoiden asuttaminen onnistuneesti on maailman mittaluokassa niin poikkeuksellista, että museovirasto on ehdottanut kansallisen maailmanperintöluettelon aieluetteloon otettavaksi alueita, jotka syntyivät järjestelmällisen asutustoiminnan tuloksena toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
Laura Berger tekee väitöskirjan jälkeistä tutkimusta Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokovuotisella apurahalla.
