Lukijoiden kosiskelu voi köyhdyttää mutta myös rikastuttaa journalismia

Toimittaja ja tietokirjailija Mari Manninen haluaa perata nykymedian ilmiöitä ja kritiikkiä, jota toimittajia kohtaan esitetään. Suomalaisen journalismin tulevaisuus huolestuttaa Mannista, mutta hän näkee muuttuvassa mediassa hyvääkin.

Mari Manninen on tehnyt toimittajan töitä Suomessa ja ulkomailla jo 30 vuoden ajan. Tänä vuonna hän on vapaalla Helsingin Sanomien toimituksesta ja työstää tietokirjaa ajankohtaisisista journalismiin liittyvistä keskustelunaiheista. Tavoitteena on avata lukijoille median logiikkaa ja toimintatapoja – mutta antaa samalla myös toimittajille pohdittavaa oman työn parantamiseksi.

Elokuussa 2024 Manninen saapuu Wihurin rahastolle kouluttamaan apurahatutkijoita median kanssa toimimisesta. Jututimme häntä kritiikin käsittelystä, klikkiotsikoinnin todellisista vaikutuksista ja siitä, mitä toimittajat voisivat oppia tutkijoilta.

Olet tehnyt jo pitkän toimittajan uran. Mitkä ovat isoimpia muutoksia journalismissa ja mediamaailmassa?

Yksi suuri muutos on kasvanut kiire. Se vaikuttaa monella tavalla journalismin laatuun. Toinen iso muutos on se, että jos ennen asian yhteiskunnallinen tärkeys oli merkittävin uutiskriteeri, nykyään kiinnostavuus on ajanut ohi. Juttua ei välttämättä synny, jos aiheen ei arvella keräävän tarpeeksi lukijoita eli klikkejä. Se taas vaikuttaa hirveän paljon siihen, minkälaisia juttuja tehdään, ja millainen kuva maailmasta rakentuu median kautta.

Mitä seurauksia tällä on?

Ihmiset toimivat vaistojensa varassa. Jos otsikossa on uhkaava asia, sitä helposti klikataan. Kun maailma esitetään meille yhä pelottavampana ja uhkaavampana, se vaikuttaa siihen, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koemme olomme. Se liittyy myös siihen, miten suhtaudumme tietoon – uskallammeko ottaa tietoa vastaan?

Uskon, että kun toimituksissa mennään klikkien perässä, meiltä jää isoja ja tärkeitä asioita käsittelemättä julkisuudessa. Jatkuvasta kiireestä seuraa myös tietynlaista älyllistä laiskuutta. Jos pitää todella nopeasti tuottaa vastauksia ja kommentteja, pohdinta ei välttämättä pääse kovin syvälle.

Toisaalta voi olla niin, että me toimittajat olemme oppineet kertomaan kiinnostavammin vaikeista asioista, joista ennen kerrottiin niin tylsästi, että jutut jäivät lukematta tai katsomatta. Haasteiden lisäksi meillä on Suomessa myös syvällisempää ja analyyttisempaa journalismia kuin koskaan aiemmin.

Journalistista mediaa arvostellaan ja kyseenalaistetaan myös Suomessa rankemmin kuin ennen. Mitä median pitäisi oppia tästä kritiikistä?

Media on tietenkin todella vaikutusvaltainen ala, jonka pitäisi pystyä peilaamaan omia toimintapojaan ja olemaan avoin arvostelulle. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu.

Tunnistan itsekin sen, etten ole aina ollut kovin hyvä ottamaan vastaan omia juttujani koskevaa kritiikkiä.  Ajattelen tämän olevan alue, jossa toimittajilla olisi paljon opittavaa tutkijoilta! Tutkijat ovat jatkuvasti alttiita saman alan tutkijoiden kritiikille, ja sitä kautta tiede kehittyy eteenpäin.

Usein toimittajia syytetään puolueellisiksi tai jonkun valtaapitävän tahon asiaa ajaviksi. Olen saanut kuulla julkisesti esimerkiksi sen, että ideoimani jutun on täytynyt olla lehden omistajan suoraan sanelema. Tutkijoiden tapaan toimittajat voisivat myös avata enemmän sitä, mistä lähtökohdista he osallistuvat keskusteluun, ja millaisia sääntöjä sekä ohjeita noudattavat työssään.

Miltä suomalaisen journalismin tulevaisuus näyttää?

No, olen siitä kyllä huolissani. En tiedä, miten näin pienellä kielialueella omankielinen journalismi tulee säilymään. Se jää nähtäväksi.

Tulevaisuuden kannalta journalismin pitää tietenkin itse sitoutua hyvän journalismin tekemiseen. Mutta myös ympäröivän yhteiskunnan pitäisi tunnistaa ja tunnustaa sen merkitys. Avainroolissa ovat poliitikot. Jos esimerkiksi jatkuvasti pyritään hyökkäämään mediaa vastaan tai saattamaan sen roolia kyseenalaiseksi, tietenkin se horjuttaa journalismin tulevaisuutta ja sitä kautta demokratiaa.

Tulet pitämään Wihurin rahaston apurahatutkijoille mediakoulutusta. Mitä toivot, että kaikki tutkijat tietäisivät median kanssa toimimisesta?

Olisi tärkeää muistaa, että loppujen lopuksi olemme monessa mielessä yhteisellä asialla. Tutkijoilla ja toimittajilla on erilaiset toimintatavat, mutta molemmat hinkuvat totuuden perään, pyrkivät ymmärtämään uusia asioita ja rakentamaan parempaa yhteiskuntaa. Kun oivaltaa sen, tutkijoiden on ehkä helpompi toimia median kanssa, ja median tutkijoiden.

Mari Mannisen yhä nimeään etsivä kirja nykyujournalismista ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2025 Vastapainolta. Manninen on saanut tietokirjan kirjoittamiseen Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan.