Maatilan vintiltä löytynyt lottovoitto

Onnistunut elämäkerta vaatii hyviä lähteitä, tietää historioitsija Marko Paavilainen. Kun hän aloitti Matti Virkkusesta kirjoittamisen, lähtötilanne oli haastava: sanavalmis yhteiskunnallinen vaikuttaja oli tiettävästi jättänyt jälkeensä yllättävän vähän kirjallista materiaalia.

Matti Virkkunen (1908–1980) oli Kansallis-Osake-Pankin pitkäaikaisin pääjohtaja, jonka yhteiskunnallinen toiminta ulottui talouselämästä säätiöihin ja politiikasta tiedemaailmaan. Jotkut jopa väittivät, että Virkkuselle oli aikanaan kasautunut enemmän yhteiskunnallista valtaa kuin yhdellekään toiselle suomalaiselle.

Historioitsija Marko Paavilainen on viime vuodet tehnyt syvällistä tuttavuutta Virkkusen kanssa kirjoittaessaan tämän elämänkertaa.

Virkkusen ura huipentui Urho Kekkosen haastamiseen presidentinvaaleissa 1968, joissa hän asemoi itsensä suomalaisen elämänmuodon puolustajaksi vaarallisen yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Vastustajilleen hän edusti taantumuksellista pataporvaria ja kulisseissa häärivää rahamiestä. Paavilaisen tutkimuskysymykseksi tiivistyi se, miksi Virkkunen päätyi ottamaan itselleen tämän roolin.

”Toisin sanoen: miksi hän avasi suunsa toistuvasti ja joka paikassa silloin, kun kaikki muut pitivät sen kiinni”, Paavilainen kuvailee.

Kekkosen odotettuun voittoon päättyneen presidenttikisan jälkeen miesten välit pysyivät jäisinä. He tapasivat toisiaan pakotetusti lähinnä presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla ja Wihurin rahaston apurahojen jakojuhlassa – Matti Virkkunen kun toimi pitkään myös Jenny ja Antti Wihurin rahaston hallituksen puheenjohtajana.

Jututimme Marko Paavilaista siitä, mitä kaikkea historiallisesta henkilöstä kirjoittaminen tarkoittaa.

Olet kirjoittanut paljon yritys- ja järjestöhistorioita sekä elämäkertoja. Miksi historialliset elämäkerrat ovat tärkeitä?

Elämäkerrat ovat intohimoni, koska juuri niissä historia tulee iholle. Jos kirjoittaa isolla pensselillä poliittisten rakenteiden muutoksista, se jää monelle lukijalle aika etäiseksi. Kun samat prosessit kuvaa ihmisen kautta, se on usein paljon helpompi ymmärtää. Minusta on hirvittävän mielenkiintoista tutkia esimerkiksi historiallisia murroskohtia sen kautta, miten joku ihminen ne koki.

Miten syntyy onnistunut elämäkerta?

Kaikki riippuu siitä, millaiset lähteet on käytettävissä. Kun luen elämäkertojen arvosteluita, minua usein sapettaa, kun sanotaan, että joku on päässyt lähelle kohdetta tai kohde jää etäiseksi. Tietysti henkilö jää etäiseksi, jos ei ole käytettävissä muita lähteitä kuin pöytäkirjoja ja erilaisia virallisia dokumentteja.

Jos kirjoittaa ihmisestä, pitää pystyä jollain tavalla eläytymään tämän ajatusmaailmaan ja kokemuksiin. Kun lukee satamäärin esimerkiksi jonkun kirjoittamia kirjeitä, alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka hän ajattelee ja mikä hänelle on tärkeää.

En tiedä käykö kaikille tutkijoille näin, mutta itse olen loppujen lopuksi innostunut kaikista tekemistäni elämäkerroista – niistäkin, joihin olen aluksi lähtenyt vähän pitkin hampain. Mutta tutkimusaiheeseen ei saa tietenkään rakastua.

Mitä tarkoitat sillä, ettei saa rakastua?

Historiantutkimuksessa pitää tietenkin noudattaa aina lähdekritiikkiä ja pyrkiä objektiivisuuteen. Samalla tavalla elämäkerran kohteeseen pitää säilyttää kriittisyys. Minusta rakastuminen tarkoittaisi sitä, että kirjoittaisi henkilöstä patsaan, joka on kaikessa muiden yläpuolella ja erehtymätön. Elämäkerroissa on tärkeää pystyä osoittamaan henkilöstä myös heikkouksia, ristiriitaisuuksia ja inhimillisiä erehdyksiä.

Matti Virkkunen teki ja sanoi paljon, mutta oli ilmeisen vastahankainen jättämään jälkeensä virallista arkistoa. Miten aloitit häneen tutustumisen?

Lähtötilanne oli, ettei henkilökohtaista arkistoa tiettävästi ollut. Monien mutkien ja omien kontaktieni kautta sain kuitenkin yhteyden Virkkusen poikaan ja sitten vävyyn. Sain tietää, että suvussa säilyneen Niemelän tilan vintillä oli yhä ”jotain Virkkusen laatikoita”. Laatikoista paljastui kirjeenvaihtoa, joka alkoi jo Virkkusen ensimmäisistä kouluvuosista. Se oli lottovoitto. Kukaan tutkija ei ollut ennen lukenut kirjeitä.

Hyödynsin paljon myös Matti Virkkusen isän Paavo Virkkusen kattavaa henkilökohtaista arkistoa ja Kansallis-Osake-Pankin arkistoa, jonne Virkkusen henkilökohtainen sihteeri oli tallentanut kirjeenvaihtoa, puhtaaksi kirjoitettuja puheita ja lehtileikkeitä.

Mikä oli yllättävintä, mitä löysit?

Esimerkiksi vuoden 1929 tervausjuttu yllätti. Matti Virkkunen oli osa kansallismielistä opiskelijaporukkaa, joka piiloutui Helsingin yliopiston juhlasaliin ja tervasi salia hallitsevan Aleksanteri I:n rintakuvan jalustan latinankielisen tekstin ”Isänmaan ja yliopiston isä”.

Tervaus oli aikanaan iso juttu, josta kirjoitettiin lehdissä. Lehtijutuissa korostettiin, että teko oli kulttuuriton ja historiaton, koska Aleksanteri I oli Suomen historian merkkihenkilö. Virkkunen korosti aina lain ja historian kunnioittamista, siksi oli jännittävä lukea nuoren miehen tihutyöstä.

Olet sanonut keskustelevasi joskus unissasi tutkimiesi henkilöiden kanssa. Tuliko myös Virkkunen uniisi?

Hän ei ilmestynyt varsinaisesti uniin, vaan vaikutti enemmänkin unettomuutena. Välillä erehdyin kirjoittamaan liian myöhään illalla ja sitten tuli sellainen adrenaliinipamaus, etten pystynyt nukkumaan. Oli pakko nousta ja mennä kirjoittamaan päässä kihiseviä ajatuksia auki.

Mietitkö sitä, millaista materiaalia sinusta itsestäsi jää jälkipolville?

Kyllä! Pohdin paljon sitä, mitä seuraavat historioitsijapolvet tulevat tekemään. Kun aletaan kirjoittaa 90-luvulla ja 2000-luvulla vaikuttaneista henkilöistä, niin mistä oikein kirjoitetaan? Mistä ne lähteet tulevat?

Kirjoitamme enemmän kuin koskaan ennen, mutta lähinnä sähköposteja ja muita sähköisiä viestejä. Ne katoavat aikanaan bittiavaruuteen. Esimerkiksi tästä haastattelusta ei luultavasti jää jälkipolville mitään materiaalia, jos jommastakummasta meistä haluttaisiin joskus tehdä elämänkerta.

Marko Paavilaisen kirjoittama Suomalaisen elämänmuodon puolustaja Matti Virkkunen yhteiskunnallisena vaikuttajana (Siltala) ilmestyi tammikuussa 2024. Paavilainen on saanut kirjan kirjoittamiseen Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan.