Onko ikääntyvälle tilaa työelämässä?

Hanna Kosonen selvittää, millaisista syistä ikääntyvät ihmiset haluavat pois työelämästä. Hän uskoo, että jos työuria halutaan pidentää Suomessa kestävällä tavalla, ensin pitää kuunnella tarkemmin eläkeikää lähestyvien toiveita ja tarpeita.

Yksi läntisten teollisuusmaiden suurista haasteista on vanheneva väestö. Konsensus siitä, että kun ihmiset elävät aiempaa pidempään, myös työuria pitäisi pystyä pidentämään, on vahva – mutta miten?

Gerontologian väitöskirjaansa työstävä Hanna Kosonen etsii vastauksia hieman yllättävältä taholta: ihmisiltä, jotka ovat jo jääneet eläkkeelle, joko eläkeiän kynnyksellä tai aikaistetusti. Hän uskoo, että jos työuria halutaan Suomessa jatkaa kestävällä tavalla, kannattaa selvittää, millaisista syistä ikääntyvät ihmiset haluavat pois työelämästä.

Olennainen kysymys on Kososen mielestä myös se, miten voisimme päivittää käsityksiämme ikääntymisestä. Tutkimustieto näyttää, että kun elinikä on pidentynyt, elämä jatkuu nimenomaan keskeltä. Myöhäiskeski-ikään tulee lisää terveitä vuosia, ja niin kutsuttu raihnaisuus siirtyy usein pidemmälle vanhuuteen.

”Se tarkoittaa, että monella olisi kyllä edellytyksiä pysyä töissä pidempään. Mutta rakenteiden pitäisi joustaa niin, että työ olisi mielekästä ja hyvinvoinnin kannalta mahdollista”, Kosonen sanoo.

Monella eläkeikää lähestyvällä on esimerkiksi elämässään merkittävä hoivavastuu lapsenlapsista, omista vanhemmista tai puolisosta. Silloin täysipäiväinen työ voi tulla liian raskaaksi.

Kosonen myös korostaa, että kaikilla aloilla pidempi työrupeama ei välttämättä ole fyysisesti kestävä tai turvallinen ratkaisu. Urien pidennystä suunniteltaessa tulisikin aina kuulla työtä varsinaisesti tekeviä ihmisiä.

Potkujen pelko voi ajaa eläkkeelle

Tutkimuksessaan Kosonen tarkastelee Postin entisiä yli 55-vuotiaita työntekijöitä, jotka ovat vapaaehtoisesti siirtyneet suoraan tai esimerkiksi työttömyysputken kautta eläkkeelle muutosneuvottelujen yhteydessä. Aineistonaan hän käyttää Kohti Kaksitahti-Suomea? -tutkimushankkeessa vuosina 2015–2018 tehtyjä kattavia työntekijöiden haastatteluja.

Postin lähihistoriaa voi tarkastella eräänlaisena mikrokosmoksena suomalaisen yhteiskunnan muutoksista, Kosonen toteaa.

”Organisaatio on aika mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Suomessa myös julkisissa palveluissa on 90-luvulta lähtien nähty yhä enemmän markkinalogiikkaa. Se heijastuu myös tutkimieni työntekijöiden kokemuksin.”

Noin 20 ihmisen haastatteluaineistosta nousee Kososen mukaan vahvasti esiin turhautumista jatkuviin leikkauksiin ja tehostamiseen. Heille mennyt Posti – johon haastateltavat ovat saattaneet tulla töihin jopa 40 vuotta aikaisemmin – näyttäytyy lähes kadotettuna paratiisina, jonka tarjoamia etuja on sittemmin jatkuvasti supistettu.

Moni haastateltava koki myös, ettei työn tehokkuusvaatimuksia ole suhteutettu ihmisen ikään tai fyysiseen jaksamiseen. Esimerkiksi postinjakajien jakelureittejä on jo pitkään laajennettu, mikä on saattanut tehdä työstä suoriutumisesta ikääntyville työntekijöille haastavaa.

Toisaalta haastatteluissa kuuluu vahva epäily oman työn jatkuvuudesta. Osalle vapaaehtoinen eläköityminen on ollut tapa säilyttää päätäntävaltaa ennen mahdollisia potkuja. He tunsivat, ettei pitkää työkokemusta ja karttunuttua ammattitaitoa enää arvosteta työyhteisössä.

”Se on tietenkin sääli. Jos ei nähdä ikääntyneen työntekijän arvoa, menetetään paljon osaamista sekä hiljaista tietoa – ja ihminen, joka voisi toimia organisaation muistina.”

Saako joskus vain olla?

Selvää on, että suunnitelmat työurien pidentämisestä herättävät paljon vastarintaa. Esimerkiksi Ranskassa eläkeiän nostaminen johti rajuihin mellakoihin.

Myös Suomessa elää vahva normi siitä, että eläke on monen vuosikymmenen työpalvelusta ansaittu palkkio, johon ei ole oikeutusta kajota. Kososen tutkimat Postin työntekijät kokivat, että he ovat osansa tehneet ja ansaitsevat nyt vapaata. Eräs haastateltava kuvaili, ettei ole reilua polttaa ihmistä loppuun niin, ettei voi enää nauttia eläkkeestä.

Jotta ihmiset oikeasti viihtyisivät töissä pidempään, työmäärään ja -aikoihin tarvittaisiin merkittävästi lisää joustoa, Kosonen uskoo. Se helpottaisi myös monen kotonaan tekemän hoivatyön ja palkkatyön yhteensovittamista.

Esimerkiksi termi ”ikäjohtaminen” kuvaa ajatusta siitä, miten organisaatiot voivat tukea ikääntyvien työntekijöiden työkykyä. Onnistuessaan hyvä ikäjohtaminen voi auttaa pitämään kiinni työpaikkojen kokeneista työntekijöistä, mutta se vaatii esihenkilöiltä paljon osaamista. Suomessa ikäjohtamiseen on kiinnitetty 2000-luvulla enemmän huomiota, mutta aiheesta kaivattaisiin yhä lisää tutkimustietoa.

Toisaalta käsitystä aktiivisesta ikääntymisestä ja työssä jatkamisesta on hyvä myös haastaa, Kosonen miettii. Usempi hänen tutkimuksensa haastateltava puhui siitä, kuinka haluaisi kerrankin vain olla ja levätä. Esimerkiksi parempi palkka ei olisi vaikuttanut heidän päätökseensä eläköityä.

”On tärkeää pohtia, millaisia kannustimia ihmiselle tarjotaan työssä jatkamiselle. Ainakaan tutkimukseen osallistuneille ihmisille raha ei riittänyt motivoimaan työssä jatkamiseen.”

”Yksi haastateltava tiivisti asian niin, että rahaa saa pankista mutta vapaata ei saa mistään.”

Hanna Kosonen on saanut Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahan väitöskirjan kirjoittamiseen.

Teksti: Heini Huhtinen
Kuvat: Hilma Toivonen