Wihurin 5 – Icehearts

yhdistys ja toimintamalli

Lupaus

Kymmenen vuotta sitten Icehearts-kasvattaja Jussi Luoma tapasi Aleksi Mäkelän ja lupasi olla läsnä seuraavat kaksitoista vuotta. Tuolloin Mäkelä oli pulpettien päällä kiipeilevä rasavilli, jonka koulunkäynti takkusi. Kymmeneen yhteiseen vuoteen on mahtunut satoja sählytreenejä, vaikeita keskusteluja ja yksi kyynelten täyttämä bussimatka. Nyt seitsemäntoistavuotias Mäkelä opiskelee kokiksi ja neuvoo Luomaa suvereenisti keittiössä.

Aleksi Mäkelä täyttää pian kahdeksantoista. Hän opiskelee kokiksi ja pelaa Vantaan Icehearts 00/01 Salibandy-joukkueessa.

”Kaikki on aina ollut mulle hankalaa. Mulla oli ADHD-diagnoosi ja kotona vaikeeta.

Porukat ei tule keskenään toimeen. Kun olin ala-asteella, äiti oli aina töissä. Olin yksin ja venasin seuraavaa päivää. Kotona oli joskus levotonta, ja mä aloin pelätä.

Mulle oli vaikeaa pysyä koulussa paikoillaan, enkä tehnyt koulutehtäviä ensimmäiseen kahteen vuoteen. Musta tuli aggressiivinen luokassa. Tokalla luokalla mut siirrettiin toiseen kouluun erikoisluokalle, jossa oli samanlaisia ihmisiä kuin mä.

Kolmannella luokalla Jussi tuli kouluun auttamaan mua matikan tehtävissä. Mua otti päähän, että mitä tuo tulee kertomaan mitä mun pitää tehdä. Haistattelin Jussille ja käskin pois. Ajattelin, että taas joku sosiaalityöntekijä joka kertoo millainen mun pitää olla. Jussi ehdotti, että aloitetaan yhdestä matikan tehtävästä. Jos sen saa tehtyä, se riittää.

Viidennellä olin vieläkin jäljessä kaikessa. Alettiin tehdä typeryyksiä. Varasteltiin, rikottiin bussien ikkunoita ja tapeltiin keskenämme. Sitten Jussi kertoi, että Iceheartsilla on iltapäivätoimintaa, johon voisin tulla, jos haluaisin. Aloin käydä Hevoshaan koululla iltapäivätoiminnassa ja alettiin pelata jengissä sählyä.

Kun olin kolmetoista, me muutettiin Ouluun. En ollut joukkueessa, enkä nähnyt Jussia. Aloin taas tehdä tyhmiä juttuja.

Kun muutin Oulusta takaisin Vantaalle ysin lopulla, mua ei kiinnostanut enää mikään. Opiskelin logistiikkaa, vaihdoin autopuolelle ja jätin pian koulun kesken. Istuin kaksi kuukautta himassa ja hakkasin konsolia. Lopulta hakeuduin Nuorisopajan kautta uudestaan opiskelemaan käytännön kautta jo kerran kesken jättämääni autoalaa. Sitten tajusin, että köksäntunnit olivat peruskoulussa olleet kivoimpia ja vaihdoinkin kokkipuolelle.

 

”Istuin kaksi kuukautta himassa ja hakkasin konsolia.”

 

Mistä tiedän, että tää on mun juttu? No, esimerkiksi autopuolelle menin, koska siellä oli frendejä. Kunhan tein jotain, että äiti tai isä olis tyytyväinen. Nyt ei enää muiden kehut edes motivoi eniten, vaan se kun tajuan, että muistan esimerkiksi ulkoa, miten kauan jonkun kastikkeen kuuluu olla hellalla ja miltä sen kuuluu näyttää ja maistua.

Jussi on puhunut mulle aina, että asiat tullaan korjaamaan, mutta mä en nuorempana uskonut. Ajattelin, että kaikki tulee aina olemaan huonosti. Jussi on käynyt puhumassa mun äidille ja isälle monta kertaa. Äiti oli sitä mieltä, että vika on mussa. Että mä teen jotain väärin tai että kaikki johtuu ADHD:sta, vaikka oikeasti kyseessä oli monen asian summa.

Mua kiinnostaa aasialainen ruokakulttuuri. Oon ajatellut että koulu läpi, sitten duuniin keräämään rahaa ja matkustamaan Aasiaan. Sitten voisin mennä vaikka ammattikorkeakouluun.”

Aleksi Mäkelä, 17

 

Jussi Luoma on 37-vuotias sosionomi ja Icehearts-kasvattaja.

”Lapsuudenperheeni oli ehjä ja välittävä.

Lukion jälkeen pääsin kaveri kautta töihin verkkolehteen, joka teki syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa toimintaa. Vetäjät olivat sosionomeja. Mulla ei ollut mitään koulutusta, mutta musta ajateltiin, että Jussi tulee varmaan noiden nuorten kanssa toimeen.

Opiskelin sosionomiksi ja tein päättötyöni järjestämällä sosiokulttuurisen jalkapallo-ottelun, koulussa, jossa oppilaat tappelivat välituntisin. Tavoitteeni oli, että ne luokat, jotka pelaavat vastakkain eivät tappele. Mutta mä aliarvioin ne lapset ihan täysin! Nekin, jotka eivät pelanneet, tulivat katsomaan ja kannustamaan.

Kun menin Iceheartsiin töihin ja alettiin kerätä jengiä, mulle oli aika raskaallakin diagnoosilla poikia. Mietin et onko mitään järkeä olla yksin vastuussa tällaisesta porukasta. Sitten jännitti, että meidän pitäisi pelata joskus virallisessa sarjassa – että enhän mä voi viedä näitä ryhmänä minnekään! Alussa joka ikinen hetki iltapäiväkerhossa oli väkivaltaa. Pojat olivat rajattomia.

Kiinnipitotilanteita oli useita päivässä. Ennätysaika sylissäpidossa oli kaksi tuntia. Ajattelin, että jos nyt teen pohjatyön hyvin, voin ottaa rennosti, kun pojat ovat vanhempia.

Vuonna 2010 alettiin pelata salibandya.

Oli sellaisia poikia, jotka olivat olleet lastensuojeluilmoituskärkenä alueellaan, ja alkoivatkin olla vaikka puolustajien pistepörssin kärkenä. Liigan joukkueiden lasten vanhemmista moni kannusti ja sanoi, että me tehdään hyvää duunia – sitten oli porukkaa, jotka sanoivat, että miks meidän normaalien ihmisten pitää pelata tätä sossujoukkuetta vastaan.

Meidän jengissä on todella potentiaalista porukkaa. Ei kaikista välttämättä mitään akateemikkoja tule, mutta esimerkiksi hyviä talonmiehiä ja duunareita – ja ennen kaikkea hyviä ihmisiä, jotka ei tuomitse ketään, koska ne on käyneet itse läpi aika rankan tien. Sitä jälkeä saan nyt tässä vaiheessa Icehearts-tietäni ihastella.

Kun tapasin Allun ensimmäisen kerran, ajattelin, että onpa hyväkäytöksinen ja särmä jätkä. Sitten koulusta soitettiin, että Allu ”hilluu”. Se leijui pulpettien päällä, häsläsi ja sähläsi menemään. Allua oli pompoteltu opelta toiselle.

Allu oli vauhdikas poika ja sitoutunut joukkueeseen, muttei tiennyt sählystä mitään. Kun sille heitti pallon, se huitaisi sen alussa mahdollisimman nopeasti pois itseltään.

Oltuaan kolme vuotta joukkueessa, Allu muutti joksikin ajaksi Ouluun. Mulla kyyneleet valuivat bussissa, kun kuulin muuttouutisen. Se oli ollut kärkijätkiä ja tärkeä mulle.

 

”Mulla kyyneleet valuivat bussissa, kun kuulin muuttouutisen.”

 

Allun empatiakyky näkyy siinä, miten se kohtelee muita ihmisiä. Kerran meille tuli joukkueeseen uusi poika, joka ei edes uskaltanut tulla kentälle. Allu meni toisen jätkän kanssa juttelemaan sille ja kannusti. Ymmärsi, että hänkin on ollut joskus kentän laidalla, eikä uskaltanut tulla. Vaikka Allu tappeli joskus vertaistensa kanssa, mun mielestä ihmisen todellinen luonne tulee esiin siinä, miten kohtelee heikommassa asemassa olevaa ihmistä.

Nythän Allu neuvoo mua jo tuolla keittiössä. Jos pikku-Allu otti multa aika paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, niin nyt se antaa. Tämä on se pitkän sitoutumisen juttu – katsotaan kortti loppuun.”

Jussi Luoma, 37

Kuvat: Mikko Rikala

MIKÄ?

Icehearts on varhaisen puuttumisen toimintamalli lapsen hyväksi sekä sosiaalityön, koulun ja vapaa-ajan tueksi. Sen tarkoitus on ehkäistä osattomuutta ja kohentaa inhimillistä hyvinvointia. Icehearts-toimintaa järjestetään tytöille ja pojille. Järjestölle myönnettiin apuraha toimintamallin kehittämiseen.

Toimintamalli pohjautuu kasvattajien pitkäjänteiseen sitoutumiseen. Tuttu ja ammattitaitoinen aikuinen toimii lapsen turvana ja tukena tavallisessa arjessa ja mahdollistaa opiskelun ja huolehtii lapsesta myös sellaisissa tilanteissa, joissa jokin ulkopuolinen huoli saattaisi haitata normaalia elämää ja koulunkäyntiä. Koulutuksen saaneet kasvattajat kokoavat alueen tukea tarvitsevista lapsista ryhmän. Ensimmäiset Icehearts-vuodet ovat lähinnä iltapäiväkerhotoimintaa. Myöhemmin mukaan tulee joukkueurheilu. Laji voi olla jääkiekko, jalkapallo tai sähly.

Jokainen joukkue on 12 vuotta kestävä yhteinen matka – lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle.

Wihurin 5 -projektissa tavataan Icehearts-kasvattajia ja -nuoria.

← Takaisin apurahatarinoihin