juttu

maaliskuu 4, 2019

Luovan luokan itsensätyöllistäjyys haastaa palkansaajanormin ympärille rakentunutta yhteiskuntaa

Luovan luokan itsensätyöllistäjyys edustaa tulevaisuuden työelämää, jossa työn sisältö on aineetonta ja muoto joustavaa. Tällä hetkellä epätyypillisistä työnmuodoista toimeentulonsa saavat ihmiset jäävät vaille riittävää tukea, sanoo luovan luokan itsensätyöllistäjyyttä väitöskirjassaan tutkiva Laura Haapala.

Jälkiteollinen murros myllää inhimillistä työtä: tulevaisuudessa teknologian kehityksen ja digitalisaation myötä iso osa suorittavasta rutiinimaisesta työstä katoaa ja aineettoman tieto- ja palveluvaltaisen työn määrä lisääntyy.

Työn sisältö ei kuitenkaan ole ainoa asia joka muuttuu.

”Vaikka vakituinen kokopäiväinen työsuhde on edelleen tyypillisin työsuhteen muoto, epätyypilliset työnmuodot lisääntyvät jatkuvasti”, sanoo yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija Laura Haapala.

Yksi yleistyvistä epätyypillisistä työnmuodoista on luovan luokan itsensätyöllistäjyys.

Luovalla luokalla tarkoitetaan ihmisiä, jotka tekevät tieto- ja palveluvaltaista aineetonta ja luovaa esimerkiksi monimutkaista ongelmanratkaisua sisältävää työtä. Itsensätyöllistäjiin luetaan yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat, freelancerit ja apurahansaajat.

Haapalan mukaan  yhteiskunta on vielä toistaiseksi kietoutunut palkansaajanormin ympärille ja itsensätyöllistäjän asema yhteiskunnassa on melko heikko. Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla toista vuotta väitöskirjaansa työstävän Haapalan tavoite onkin tutkia, millaisin keinoin luovan luokan itsensätyöllistäjyyttä ja työn monimuotoisuuden kehitystä voidaan yhteiskunnassa tukea.

Haapala itsekin kuuluu tutkimaansa joukkoon. Hän on tehnyt vuosia lehti- ja radiotoimittajan töitä lyhyissä pätkissä ja freelancerina opintojensa ohessa.

”Nyt istun yksin kotona väikkärin kanssa eli olen itsensätyöllistäjä edelleen!”

Jälkiteollista työtä tehdään kysyntään reagoivissa verkostoissa

Siinä missä teollisessa yhteiskunnassa työtä tehtiin vakituisissa työsuhteissa, tehdään jälkiteollista työtä kysyntään reagoivissa verkostoissa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritys ei enää välttämättä palkkaa vakituista työntekijää, vaan ostaa palvelun alihankintasopimuksena, esimerkiksi itsensätyöllistäjältä. Yrittämisen riski vähenee ilman lakisääteisiä työnantajavelvoitteita.

Järjestely saattaa asettaa työpanostaan myyvän itsensätyöllistäjän huomattavasti heikompaan asemaan kuin työsuhteessa olevan, kahdeksantuntisia päiviä tekevän työntekijän. Esimerkiksi minimipalkka, lakisääteiset lomat ja mahdollisuus pitää sairaslomaa ovat etuja, jotka ovat monesti vakituisessa työsuhteessa oleville työntekijöille itsestäänselvyyksiä.

Itsensätyöllistäjien asema voi olla heikko neuvoteltaessa toimeksiannon ehdoista ja korvauksista. Toimeksiantosuhteissa ei päde minimipalkat, ja itsensätyöllistäjät hinnoittelevat työtään yksilöllisesti ja projektikohtaisesti. Tällöin töitä saadakseen voi joutua alihinnoittelemaan työtään ja hyväksymään palkkion, joka ei ole suhteessa todelliseen työmäärään.

”Silloin vaikkapa sairastamiseen tai lomailuun ei ole välttämättä varaa”, Haapala sanoo.

Lisäksi Haapalan mukaan nykyiset hyvinvointivaltion rakenteet eivät pysty vastaamaan tilanteisiin, joissa työt ja tulonmuodostus ovat yksilöllisiä ja pirstaleisia.

”Työttömyysturvajärjestelmä on rakennettu maailmaan, jossa ihmiset työskentelevät perinteisillä tavoilla.”

Haapala nimeää erityisen hankaliksi siirtymäkohdat palkkatyön, työttömyyden ja yrittäjyyden välillä sekä tilapäiset työttömyyden vaiheet toimeksiantosuhteiden välissä.


Ongelmia tulee tilanteissa, joissa ihminen ei ole selkeästi luokiteltavissa joko yrittäjäksi tai palkansaajaksi.

Päätoimiseksi yrittäjäksi TE-toimistossa tulkittu itsensätyöllistäjä voi saada työttömyysturvaa vasta yrittäjyytensä lopettaessaan tai keskeyttäessään. Sen sijaan sivutoimiseksi yrittäjäksi tulkittu voi saada soviteltua työttömyyspäivärahaa ja tehdä samalla töitä toimeksiantosuhteissa. Arvio yrittäjyyden pää- tai sivutoimisuudesta tehdään arvioimalla, viekö yrittäjyys niin paljon aikaa, ettei muuta koko päiväistä työstä olisi mahdollista vastaanottaa.

Haapalan mukaan etenkin aineettomaan työhön käytetyn ajan arviointi on kuitenkin vaikeaa.

”Tällaisissa tilanteissa joudutaan pohtimaan, viekö luomisprosessiin liittyvä ajatteleminen aikaa niin paljon, ettei muuta työtä pystyisi vastaanottamaan.”

Haavoittuvaisia ovat myös ”kombityöläiset” eli ihmiset joilla osa toimeentulosta tulee työsuhteen ja osa itsensätyöllistäjyyden kautta. Esimerkiksi ansiosidonnaista työttömyysturvaa voi kartuttaa joko palkansaajana tai itsensätyöllistäjänä, ei molempina samaan aikaan.

”Ongelmia tulee tilanteissa, joissa ihminen ei ole selkeästi luokiteltavissa joko yrittäjäksi tai palkansaajaksi, vaan on molempia tai jotain niiden väliltä”, Haapala sanoo.

Haapala on ollut vuosia itsensätyöllistäjä. Kuten moni väitöskirjaa varten haastatelluista itsensätyöllistäjistä, Haapala työskentelee pääasiassa kotona.

Itsensätyöllistäjien kokemukset yllättävän samankaltaisia

Vuonna 2018 Haapala haastatteli tutkimustaan varten kymmeniä itsensätyöllistäjiä ympäri Suomea ymmärtääkseen heidän arkeaan ja työnsä luonnetta. Hän teki haastatteluja siellä, missä haastateltavat yleensä työskentelevät: esimerkiksi kahviloissa, työhuoneilla ja ihmisten kodeissa.

Haastateltavien joukkoa yhdisti luova työ ja itsensätyöllistäjyys mutta muuten heidän työnsä olivat erilaisia. Haapalan haastateltavaksi päätyi esimerkiksi toimittajaa, graafista suunnittelijaa, yrityskonsulttia, psykoterapeuttia ja vaatesuunnittelijaa.

Haapala pyysi haastateltaviaan muun muassa kuvaamaan työhistoriaansa ja nimeämään työn hyviä ja huonoja puolia sekä työn sisällön että sen muodon osalta. Lisäksi haastateltavilta kysyttiin, millaisin keinoin yhteiskunta voisi heitä parhaiten tukea.

Haapalan yllätti, kuinka yhteneväisesti haastateltavat ajattelivat erilaisista taustoistaan huolimatta.

”Hetkittäin tuntui kuin olisin haastatellut samaa ihmistä kerta toisensa jälkeen.”

Monet asiat toistuivat haastatteluissa: itsensätyöllistäjällä ei ole tyypillistä työpäivää ja parhaana puolena pidetään työn sisältöä.

”Haastatteluissa moni puhui työstään intohimona ja elämäntapana.”

Haapalan haastateltavat olivat valinneet itsensätyöllistäjyyden – nekin, jotka olivat päätyneet ratkaisuun jouduttuaan ensin työttömäksi. Itsensätyöllistäjyyden huonona puolena haastateltavat pitivät työn epävarmuutta ja huolta riittävästä toimeentulosta.

”Taloudellinen epävarmuus ei kuitenkaan ole ainoa itsensätyöllistäjiä mietityttävä asia”, Haapala huomauttaa.

Toisin kuin palkkatyöläinen, itsensätyöllistäjä joutuu myymään työpanoksensa kerta toisensa jälkeen: brändityötä tehdään omalla persoonalla ja indentiteetillä.

Oman alan substanssiosaaminen ei myöskään riitä, vaan itsensätyöllistäjä tarvitsee myös yrittäjyysosaamista.

”Kun työllistää itse itsensä on kaiken muun työn lisäksi itsensä palkanlaskija, kirjanpitäjä, toimitusjohtaja ja sihteeri. Samalla täytyy tehdä asiakashankintaa sekä myydä ja markkinoida osaamistaan.” Haapala sanoo

Itsensätyöllistäjällä ei ole turvana firman it-tukea, jonne soittaa, kun tietokone ei toimi.

Haapala sanookin, että työn epävarmuus ja vaativuus on henkisesti kuormittavaa.

Seuraavaksi edessä keinojen pohtiminen

Haapala on muodostanut haastattelujensa pohjalta neljä tyyppikertomusta itsensätyöllistäjyydestä. Niistä ensimmäiset kaksi maalaavat kuvat itsestääntyöllistäjyydestä parhaimmillaan ja pahimmillaan, kolmas kuvaa arkea niiden välillä. Neljäs tyyppikertomus on tulevaisuuteen tähtäävä, Haapalan sanoin jopa utopistinen versio, jossa kuvataan millaista itsensätyöllistäjyys voisi olla, jos yhteiskunta tukisi sitä kaikin haastateltavien ehdottamin keinoin.

”Seuraavaksi yritän arvioida kuinka käyttökelpoisia heidän ehdotuksensa todella ovat.”

Vielä Haapala ei uskalla sanoa, miten hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden, instituutioiden tai lainsäädännön tulisi oikeasti tarkalleen muuttua, jotta silpputyötä tekevien ihmisten asema kohenisi. Joitakin julkisuudessa esiintyneitä keinoja ovat perustulo ja negatiivinen tulovero.

Haapala sanoo, että aihe monimutkainen: kun pohtii keinoja itsensätyöllistäjien neuvotteluaseman vahvistamiseksi, tulee miettiä samaan aikaan esimerkiksi kilpailulainsäädäntöä, työlainsäädäntöä ja keinoja tukea itsensätyöllistäjien yrittäjyysosaamista.

Pohdittaessa itsensätyöllistäjien sosiaaliturvaa tulee taas huomioida muun muassa sen rahoituspohja, joka rakentuu eri tavalla palkansaajilla ja yrittäjillä.

Aihe vaatii systeemistä tarkastelua, kun samaan aikaan täytyy huomioida kokonaisuus ja valtava määrä pieniä yksityiskohtia, jotka vaikuttavat toisiinsa.

Kuvat: Aleksi Poutanen/Wihurin rahasto

Kuka?

Laura Haapala (s. 1975) valmistelee väitöskirjaa Helsingin Yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselta ja työskentelee toista vuotta Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla. Haapala etsii väitöskirjassaan keinoja jälkiteollisen työn ja sen monimuotoisuuden tukemiseksi tutkimalla luovan luokan itsensätyöllistäjyyttä.

Haapala on tehnyt freelancer-toimittajan töitä ja julkaissut tietokirjan Joustava työ, epävarma elämä vuonna 2016. Väitöskirjatyön ohessa Haapala on mukana Valtioneuvoston kanslian hankkeessa osana kuuden ihmisen tutkimusryhmää, joka pohti tapoja kehittää palkansaajuuden ja yrittäjyyden välimaastossa työskentelevien työttömyysturvaa.

Haapala vaihtoi nuorempana kulttuuriantropologian opinnot yhteiskuntapolitiikan opintoihin, koska häntä ”kiinnosti yhteisö, jossa hän itse elää”.

LUE LISÄÄ AIHEESTA