Taide haastaa museon heittäytymään

Emma-museon johtaja Pilvi Kalhamaa kiinnostaa kysymys siitä, onko taidemuseoissa tilaa toimia uusia muotoja hakevan taiteen ehdoilla. Työnsä ohella hän tutkii aihetta taidehistorian väitöskirjassaan.

Jokin aika sitten Espoon modernin taiteen museo Emman johtaja Pilvi Kalhama ja työryhmä valmistelivat museoon nykytaiteilija Pierre Huyghen taidenäyttelyä. Työssään taidenäyttelyn ja taiteellisen ilmaisun rajoja usein venyttävä Huyghe halusi tuoda taidemuseoon muun muassa erilaisia eläimiä.

No, lähtökohtaisesti eläimet eivät kuulu museotilaan.

”Kysymys siis kuului, haluammeko heittäytyä etsimään mahdollisia ratkaisuja yhdessä taiteilijan kanssa – vai pidämmekö kynsin ja hampain kiinni tiukoista reunaehdoista, joihin taiteen pitää museossa mahtua”, Kalhama kuvailee.

Vastaus kysymykseen löytynee toteutuneesta näyttelystä: Emmassa kesäkuussa 2023 avautuneessa Chimeras-kokonaisuudessa nähdään akvaarioissa esimerkiksi erakkorapuja, meritähtiä ja tetrakaloja.

Kalhama tietää, että nykytaiteen kanssa toimittaessa museoissa syntyy helposti hämmennystä, konfliktejakin. Työnsä ohessa tekemässään väitöskirjassa hän tutkii, kuinka ajankohtainen, uusia muotoja hakeva taide haastaa museoiden identiteettiä ja toimintatapoja.

Museoissa on paljon sisäisiä prosesseja ja konventioita, jotka määrittävät taiteen esittämisen ja kokemisen reunaehtoja. Museolle saapuvat uudet taideteokset esimerkiksi tarkastetaan, dokumentoidaan ja luokitellaan. Sen jälkeen ne kuratoidaan tavalla, joka ohjaa kokonaisuutta ja tulkintatapaa johonkin suuntaan.

Mutta museolle voi myös saapua taidetta, joka ei taiteilijan mukaan edes ole taideteos, vaan pelkkää materiaalia. Miten sellainen teos luokitellaan? Entä miten suhtautua taiteeseen, joka ei pysy museon seinien tai nykyisten taidemuotojen sisällä? Kuinka dokumentoidaan teos, joka on tarkoituksellisesti tehty hetkelliseksi, ei-pysyväksi?

”Minua kiinnostaa se, onko taidemuseoissa tilaa toimia taiteen ehdoilla. Missä määrin taidemuseoinstituutio ohjailee laivaa, missä määrin taiteilija?”

Ei pelkkä tyhjä alusta

Kun Kalhama aloitti Emma-museon johtajana vuonna 2012, hänellä oli jo takanaan monipuolinen ura eri tehtävissä taidekentällä. Museo oli kuitenkin uusi, kiinnostava ympäristö. Kalhama huomasi pohtivansa jatkuvasti sitä, miten taidemuseoita johdetaan, ja kuinka niiden identiteettiä määritellään.

Omalla tutkimuksellaan hän haluaa laajentaa keskustelua siitä, millainen demokraattinen tila museo voi olla. Melko paljon on jo keskusteltu esimerkiksi siitä, miten museo voi olla yleisöilleen mahdollisimman avoin ja inklusiivinen tila. Julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa sivuun on kuitenkin jäänyt taidemuseon suhde itse taiteeseen ja sen välittämiin viesteihin.

Länsimaisessa museolaitoksessa – jonka tuotos Emmakin on – vaikuttaa tietynlainen auktoriteetti- ja tietokäsitys, Kalhama sanoo.

”Jos haluamme luoda demokraattisen tilan erilaisille äänille taiteessa, meidän pitää pystyä tarkastelemaan instituutiotamme aika itsekriittisesti ja syvällisesti.”

Lopputulos ei kuitenkaan saisi olla se, että museo jättäytyisi toimijana täysin taka-alalle ja tarjoaisi taiteilijoille vapaat kädet.

”Museoinstituutio pyrkii jollain tavalla kuljettamaan taidetta ajassa eteenpäin. Museo ei mielestäni voi olla pelkkä tyhjä halli, joka on alusta mille tahansa sisällöille.”

Sen sijaan taidemuseoiden kannattaisi rohkeasti avata toimintatapojaan ja ottaa hallittuja riskejä uusien kokeilujen kanssa. Ne ovat avain taidemuseoinstituution kehittymiseen, Kalhama uskoo.

Pistepirkko päähenkilönä

Museonjohtajana ja tutkijana Kalhama on valmis myös pistämään itsensä likoon. Väitöskirjassaan hän hyödyntää tapausesimerkkeinä Emman näyttelyproduktioita, jotka valottavat eri puolilta tutkimuksen ytimessä olevia kysymyksiä.Mukana on esimerkiksi taiteilijapari nabbteerin vuonna 2015 Emmaan toteuttama mesh/mɛʃ/, joka rakentui ja sitten purkautui esilläolonsa aikana.

Kyseessä oli ensimmäinen koskaan Emmassa toteutettu prosessitaideteos, jossa oltiin todella ”uuden äärellä”. Kokemus kirkasti Kalhaman mukaan esimerkiksi sitä, mistä asioista museon pitää olla vastuussa, mistä taasen voisi päästää irti – ja miten näistä asioista sovitaan taiteilijoiden kanssa.

Kun näyttelystä sovittiin, kukaan ei tiennyt tarkasti, mitä lopullisessa teoksessa tulisi tapahtumaan. Kävi niin, että taiteilijat Janne Nabb ja Maria Teeri käyttivät aineistonaan kaikkea, mitä kokivat ja kohtasivat taidemuseossa. Prosessista muodostui päiväkirjamainen dokumentaatio, josta taiteilijat pitivät avoimen luentoperformanssin. Kokonaisuus ei ollut varsinaisesti museokriittinen, mutta tarkasteli suurennuslasilla museoiden asemaa ja roolituksia.

”Teos muun muassa kysyi, mitä muita toimijuuksia museoissa on ihmisten lisäksi. Mukaan pääsi museosta löydetty pistepirkko, jonka taiteilijat nimesivät päähenkilöksi”, Kalhama sanoo.

Konfliktit kuuluvat demokratiaan

Toisessa esimerkissä Kalhama käsittelee saamelaistaiteilija Outi Pieskin Čuolmmadit-näyttelyä, joka nähtiin Emmassa 2018–2019.

Pieskin teokset ottivat vahvasti kantaa esimerkiksi alkuperäiskansan asemaan liittyviin kysymyksiin ja nostivat esiin kolonialistiset asetelmat, joita museoinstituution rakenteissa voi olla läsnä. Näyttelyn suunnitteluprosessissa saatetaan esimerkiksi helposti ohittaa vähemmistökulttuurin kokemus ja tietämys.

Kalhama kertoo tietoisesti käsittelevänsä myös kokemuksia, joihin liittyy kömmähdyksiä.

”Esimerkiksi Pieskin näyttelystä olimme todella innoissamme. Produktion aikana tulimme kuitenkin kipeän tietoiseksi siitä, ettei meillä ollut vaadittavaa ymmärrystä näyttelyn ytimessä olevasta saamelaiskulttuurista.”

Kalhaman mukaan on ollut rohkaisevaa huomata, että epämukavista tilanteista ja ristiriidoista huolimatta mitään kamalaa ei ole tapahtunut. Tutkimuksen myötä Kalhama sanoo myös tunnistavansa oman asemansa ja valtansa museonjohtajana aiempaa selvemmin.

”Yhteentörmäykset, konfliktit ja neuvottelut erilaissa produktioissa ovat myös demokratiaa. Sen takia on tärkeää, että niitä tutkitaan.”

Taidemuseo voi olla monia asioita

Yksi Kalhaman motiivi väitöskirjatyölle oli pohtia, millaista taidemuseon identiteettiä Emma haluaa kehittää. Museonjohtajan työssään hän on kiinnittänyt huomiota siihen, että julkisessa keskustelussa taidemuseo on yhä useammin väline taiteen ulkopuolisille asioille, kuten kokoelmien omistajien brändille tai kaupunkimarkkinoinnille.

”Itse olen halunnut etsiä esimerkkejä museoista, joissa taide on asetettu etusijalle.”

Kalhama uskoo, että tulevaisuudessa taidemuseot tulevat eriytymään entistä vahvemmin. Erilaisia profiileja ei hänen mielestään tarvitse arvottaa keskenään – taidemuseo voi ja saa olla melkein mitä tahansa. Parhaimmillaan museo myös toteuttaa useampaa eri roolia: on esimerkiksi sekä elämyksellinen että yhteiskunnallisesti kantaaottava.

Ennen kaikkea tutkimus on vahvistanut ajatusta, että haasteista huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – taidemuseo on relevantti ja tärkeä tila taiteelle.

”Ajattelen, että kun taiteilijat haastavat museota, se osoittaa, että meillä on merkitystä. Prosessitaideteoksen voisi mennä tekemään paljon helpommin jonnekin muualle, mutta museota pidetään yhä tärkeänä paikkana.”

Pilvi Kalhama tekee osa-aikaista väitöskirjatutkimusta Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla.

Teksti: Heini Huhtinen
Kuvat: Miikka Pirinen