Koetun ja käsitteellisen yhteenkietoumaa

Temppelikadun taiteilija-ateljeen uusi asukas Johanna Ketola löytää teoreettisen ja analyyttisen ajattelun äärelle koetun ja eletyn kautta.

Kuin torni pilvien yläpuolella, ajatteli kuvataiteilija Johanna Ketola maatessaan Temppelikadun taiteilija-ateljeen parvella ensimmäistä kertaa. Ketola asuttaa osan vuodesta vanhaa kyläkoulua Jämsässsä, mutta elämä ollut monipaikkaista ja mosaiikkimaista jo pidemmän aikaa. Helsingissä Ketola on viettänyt aikaa lähinnä 20-neliöisessä yksiössä. Ateljeessa tilaa on reilusti enemmän.

Ensimmäisen kuukauden Temppelikadulla taiteilija vietti valmistellen yksityisnäyttelyä Galleria Hippolyteen. Siksi ateljeen seinälle on levitetty viisiosainen runo A4:sina, ja pienoismallit seisovat edelleen työpöydällä.

Ketola tunnetaan videota, valokuvaa, tekstiä sekä performatiivisia elementtejä yhdistelevistä installaatioista ja teoskokonaisuuksista, joissa tärkeää on materiaalinen tapa hahmottaa maailmaa. Taiteilijalla on takana useampi residenssijakso ennen Temppelikadulle tuloa: kahdeksan kuukautta Suomenlinnassa ja kesä Paimion parantolassa. Molemmissa työskentely sujui hyvin.

”Ympäristö vaikuttaa paljon työskentelyyni. En ole taiteilija, joka pystyy siirtämään praktiikkansa minne tahansa”, Ketola sanoo.

Läheisen onnettomuus muutti kaiken

Parantolat olivat miljöinä tuttuja Ketolalle jo ennen kesän residenssijaksoa Paimiossa. Viisi vuotta sitten Ketolan läheinen joutui Saksassa vakavaan onnettomuuteen, ja Ketola oli tiiviisti läsnä hänen parantumisprosessissaan. Niin tiiviisti, että päätyi asumaan parantolaan kolmen kuukauden ajaksi.

Onnettomuus muutti kaiken: Ketola pysäytti taiteellinen työskentelynsä ja alkoi kyseenalaistaa sen mielekkyyttä ylipäätään. Moni aiemmin tärkeä asia tuntui muuttuvan merkityksettömäksi onnettomuuden ja sen jälkiseuraamusten rinnalla.

”Tuntui siltä kuin minut olisi singottu seuraavalle eksistentiaaliselle tasolle. Olin yhtäkkiä 80-vuotias ja kokenut jotain sellaista, jota en voinut jakaa kauhean helposti ystävieni kanssa.”

Fysiologisiin prosesseihin keskittyvässä parantolassa asuessaan Ketola koki, että kokemus ajasta muuttui: jokapäiväisen elämänrytmin ja kalenteriajan tilalle tuli kehollinen kokemus maapallon hydrologisesta kierrosta. Ketolan mielessä ihmiskehon sairaustila alkoi sekoittua maapallon sairaustilaan eli ympäristökriisiin.

”Minulle tuli lohdullinen tunne kaikenlaisten kehojen materiaalisesta yhteydestä.”

Ketolan läheinen toipui, ja Ketolan innostus taiteelliseen työhönkin palasi. Onnettomuudesta oli kulunut aikaa reilu puoli vuotta, kun Ketola huomasi kirjoittavansa runoja. Nyt, vuosia myöhemmin, tekstiä oli esillä Hippolyten näyttelyssä osana For G, as Ground – A Spring -näyttelyä.

Merkittävät kokemukset artikuloituvat ulos rauhallisesti

Johanna Ketolalla on ollut tapana löytää teoreettisen ja analyyttisen ajattelun äärelle jonkin koetun tai eletyn kautta.

Kun Ketola opiskeli Lahden muotoiluinstituutissa, hän kohtasi kuoleman lähipiirissään. Syntyi valokuvasarja, jossa esiintyi kuolleiden parissa töitä tekeviä ihmisiä. Elävien lisäksi kuvissa nähtiin elottomia ruumiita.

Kuten onnettomuudesta ammentaneesta teoksessaan, tuolloinkaan taiteilijaa ei kiinnostanut draama tai shokeeraavuus. Kyseessä oli merkittävä kokemus, joka artikuloitui ulos rauhallisesti.

Kun Ketola taas muutti keskelle metsää ensimmäisen kerran elämässään 12 vuotta sitten, alkoivat hiljaisuus ja ympäröivä luonto vaikuttaa myös ajatteluun ja lopulta taiteelliseen työskentelyyn. Syntyi teos Valley L447, jossa hiljaisuuden kokemus sekoittui semioottiseen ajatteluun ja ympäristöhuoleen.

Ketolan kohdalla teoksien synnyttäminen alkaa usein voimakkaasta taustavireestä, johon alkaa jossain vaiheessa sekoittua käsitteellisyyttä. Seuraavaksi alkaa hahmottua muoto: käsillä oleva ajatus voi taipua esimerkiksi kaksikanavaiseksi installaatioksi. Tätä kehkeytymisen ketjua Ketola kutsuu esteettis-kokemuksellisen intuition ja analyyttisyyden yhdistelmäksi.

Vaikka taiteilija on käsitellyt teoksissaan vakaviakin aiheita, ei hän koe taiteellista työskentelyä itsessään synkäksi prosessiksi, päinvastoin.

”Taiteen tekeminen on minulle valoisa, turvallinen ja elävä paikka.”

Teksti: Emilia Mäenmaa
Kuvat: Miikka Pirinen