80-vuotisjuhlavuoden haastattelussa tutkija ja säätiömaailman vaikuttaja Liisa Suvikumpu

Liisa Suvikummun tehtävänä on toimia linkkinä säätiöiden ja muun yhteiskunnan välillä. Historioitsijaa hänestä ei saa pois pesemälläkään.

”Kun tulee suoraan lukiosta yliopistoon, on aika lailla tyhjä taulu, jota lähes kaikki vaikutteet muovaavat. Niin kävi minullekin, ja identiteettini muokkautui vahvasti opiskelujen aikana. Olin toki jo valmiiksi humanismilla marinoitu – eikä kotona kukaan koskaan pakottanut minua mihinkään suuntaan. Pääaineopintojeni lisäksi luin muun muassa valtio-oppia, sosiologiaa, poliittista historia ja taidehistoriaa, ja olin myös Suvianne Siimeksen pitämällä kansantaloustieteen kurssilla. Olimme yksi viimeisistä sukupolvista, jotka saivat lukea mitä tahansa yliopistolla ilman suuria aikapaineita, ja pystyin antamaan itselleni älyllistä vapautta.

Olihan se komeaa liittyä osaksi 1640-luvulta periytyvää traditiota: seisoa maisteripromootiossa valkoiset vermeet päällä ja mennä naimisiin yliopistonsa kanssa. Ajattelin, että tätä kukaan ei saa minulta koskaan pois. Ja mitä se jokin sitten on? Sitä, että olen sitoutunut totuuteen ja hyvyyteen. Se voi kuulostaa naiivilta mutta pitää paikkansa. Samat arvot ovat myös apurahasäätiöillä, joiden tehtävä on edistää yhteistä hyvää parhaalla mahdollisella tavalla. Siten näen omassa elämässäni suoran jatkumon nuoresta maisterista nykyiseen säätiöläiseen.

Historioitsijaahan minusta ei saa pois pesemälläkään: katsomme pitkiä linjoja ja suuria kokonaisuuksia. Historioitsijat ovat ehkä vähän nöyrempiä verrattuna muihin yhteiskuntatieteilijöihin. Meillä ei ole tarvetta saada suurta maailmanselitystä aikaiseksi. Sen sijaan ajatellaan, että on jokin tarina, jonka me kussakin ajassa kirjoitamme – mutta eri ihmisten ja eri aikakausien tarinat ovat yhtä arvokkaita.

Tutkimisesta ja toimittamisesta säätiömaailmaan

Kevät 2000 oli valoisa. Kun sain maisterin paperit käteen, lensin seuraavana päivänä Roomaan tiedeinstituutti Villa Lanten pitkälle kurssille ja kun palasin, oli promootio. Ymmärsin Roomassa, että tutkimuksen tekeminen ammattimaisesti on mahtavaa. Niinpä hain jatko-opinto-oikeutta ja aloitin syksyllä väitöskirjatutkijana aiheenani suomalaiset kuvataiteilijat Roomassa 1800-luvulla.

Aloin tehdä samalla toimitus- ja kuvatoimitustöitä kustantajille. Freelancerina toimittaminen ja tutkiminen oli hyvä yhdistelmä. Tutustuin monenlaisiin ihmisiin ja pääsin perehtymään moneen asiaan. Olen kirjoittanut muun muassa kylpylöiden historiasta, Suomi-kuvasta ja Villa Lanten historiasta, kuriositeettina jopa käsikirjoittanut Nokialle Rooman Castel Sant’Angeloon sijoittuvan mysteeripelin yhdessä mieheni kanssa.

Lähes kaikki hankkeet, joissa olin mukana, olivat säätiöiden rahoittamia. Jatko-opiskelijana opin myös hakemaan apurahoja omaan tutkimukseen. Olin tutustunut Villa Lanten kautta kulttuurirahaston yliasiamieheen Paavo Hohtiin. Vuonna 2003 hän pyysi minua mukaan “perustamaan” kanssaan tätä putiikkia, silloista Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaa, jonka säätiöt halusivat rakentaa vahvaksi yhteistyöelimekseen. En kuitenkaan ehtinyt tehdä väitöskirjaa säätiötöiden ohella, kuten oli ajatukseni, joten jäin lopulta kolmen vuoden jälkeen pois. Sitten hieman ennen tohtorinväitöstäni kuulin, että WSOY:n kirjallisuussäätiössä tarvitaan asiamiestä. Samana vuonna myös Villa Lantea ylläpitävä säätiö etsi uutta asiamiestä, ja päädyin kahden säätiön johtoon yhtä aikaa. Kun Paavo sitten aikanaan jäi tästä yhdistyksestä eläkkeelle, hain hänen tehtäväänsä. Oli hienoa päästä nuorena naisena säätiötyöhön, joka oli perinteisesti ollut vahvasti miesten dominoima.

Hyvän tekemisen eetos ennallaan

Säätiöt ja rahastot ry:n toimitusjohtajana tehtäväni on auttaa säätiöitä tekemään työtään niin hyvin kuin mahdollista. Olen solmukohdassa, jossa kuulen ja analysoin, mitä säätiöissä tarvitaan ja mitä yhteiskunta ja ihmiset tarvitsevat.

Säätiöissä on tapahtunut sama muutos kuin muuallakin yhteiskunnassa. On ymmärretty, että on tärkeätä jakaa tietoa avoimesti ja viestiä aktiivisesti. Säätiöt ovat myös ammattimaistuneet, eikä hommia enää tehdä niin paljon vain muiden töiden ohella. Vain kasvattamalla inhimillistä pääomaa on mahdollista saada säätiörahoitukselle enemmän vaikuttavuutta.

Se, mikä ei ole muuttunut, on hyvän tekemisen eetos. Sana mesenaatti juontuukin jo antiikin ajoista: joku, jolla on rahaa, identifioi hyvän idean ja tukee sitä pyrkimyksenään muuttaa maailmaa parempaan suuntaan.

Säätiöitä kritisoidaan toisinaan niiden arviointikriteereistä ja -prosesseista ja ratkaisuksi ehdotetaan välillä mm. tutkimusarvontoja eli sitä, että perustasoisen arvioinnin jälkeen rahoituksensaajat arvottaisiin. Jonkun säätiön pitäisi kokeilla ideaa ja tehdä samalla prosessille vaikuttavuustutkimus alusta loppuun. Näin tulisivat esiin vaihtoehdon kaikki eri puolet. Olen myös sitä mieltä, että säätiöt voisivat kuunnella kenttää vielä nykyistäkin enemmän. Ei ole vaikeaa kysyä, voisimmeko tehdä jonkin asian paremmin. Dialogi ruokkii totuutta ja hyvyyttä.”

Vuonna 2022 Jenny ja Antti Wihurin rahasto viettää 80-vuotisjuhlavuottaan. Tässä juttusarjassa tapaamme säätiön toimintaa ja sitä ympäröivää yhteiskuntaa tuntevia henkilöitä vuosien varrelta.